Cityn kovaluinen pakki Vincent Kompany on Riihilahden Akin vanhoja pelikavereita. Aki oli soittanut Kompanylle ja kysynyt apua lippujen hankkimisessa. Vincent oli luvannut hoitaa asian. Sovittiin, että liput odottaisivat lippuluukulla noutajaansa. Päätimme ottaa irti kaiken harvinaisesta tapahtumasta. Lähdimme liikkeelle jo ajoissa ja teimme kaiken kuten tuhannet muutkin.
Matkalla kohti stadionia hankitut kotijoukkueen kaulaliinat, lippahatut ja fanipaidat oli pakko laittaa takaisin pusseihin, kun haimme liput luukulta ja totuus valkeni. Sektori, johon liput saimme, oli vierasjoukkueen fanikatsomo. Oli parempi olla kaivamatta verta nenästä, tyydyimme kohtaloomme ja sulauduimme massaan. Tottenham voitti muuten ottelun Robbie Keanen viimehetken rankkariosumalla 2-1.
Erilaista fanikulttuuria
Hienoin asia, mikä koko ottelutapahtumasta jäi mieleeni oli se suurenmoinen fanikulttuuri, joka koko tapahtuman ympärillä oli läsnä. Oli mahtavaa nähdä, kuinka jopa kolmessa sukupolvessa isät poikinensa matkaansa kohti White Hart Lanea tekivät. Kotijoukkueen värit värjäsivät High Roadin, kun massa valui kohti stadionia.
Suomalainen fanikulttuuri on erilaista. Merkkejä muutoksesta on vuosien mittaan havaittu. Mikään ei tapahdu kuitenkaan hetkessä ja vaikka monella tavalla täällä kasvun suunta onkin oikea, niin paljon on faniporukoilla vielä kirittävää. Uskoisin, että sellainen perusjäyhyys, joka meissä suomalaisissa piilee, on tavallaan esteenä fanitoiminnan suureen kasvuun.
No enhän minä nyt kehtaa -ajattelusta pitäisi päästä eroon. Harvemmin täällä törmää isoisä-poika-pojanpoika-kombinaatioihin, jotka kantavat ylpeinä kannattamansa joukkueen fanipaitoja. Todelliseen faniuteen kasvetaan ajan kulkiessa. Täällä kotimaisemissa vain voitonhetkellä kehdataan näyttää tunteet ja usein mikään muu kuin voitto ei tunnu riittävän.
Siitä muun riittämisestä saatiin taas mielestäni näyte nuorten MM-kisojen jälkimainingeissa. Jotenkin tuntuu, että viime kevään MM-kulta on sekoittanut osittain ihmisten ajatuksia ja realismi on karannut käsistä.
Lähellä jättiyllätystä
Jos ihmisiltä kysyttäisiin, mikä oli viime kevään MM-finaalin kulminaatiopiste, moni sanoisi varmasti, että Jarkko Immosen tasoitusmaali seitsemän sekuntia ennen toista erätaukoa. Totta sekin, mutta minun vastaukseni olisi se Ruotsin tolppalaukaus noin neljä minuuttia ennen Immosen maalia. Ote oli täysin Ruotsilla ja 2-0-maali roikkui ilmassa. Tolppa pelasti ja lopun kaikki tietävät.
Pienistä jutuista on siis kyse, kun isompia asioita ratkotaan. Samoin kävi nyt, kun muutama pomppu nuorten kisoissa oli Suomea vastaan. Hetkessä moni asia kääntyi päälaelleen. Valmentajan valinta oli väärä ja kärkipelaajien tasokaan ei riittänyt. Eikö tämä ollutkaan se lahjakkain ikäluokka pitkiin, pitkiin aikoihin?
Neljäs sija oli harmillinen tulos koettujen tapahtumien jälkeen. Kritiikille on paikkansa, sitä en kiellä, koska voittoa ei tullut. Pitää kuitenkin muistaa mistä asetelmista Suomi kisoihin lähti. Suomelle oli varattu isompien kiusaajan rooli, kun kisat alkoivat. Suomi oli todella lähellä tehdä, resurssit huomioiden, kisoissa todellisen jättiyllätyksen venymällä aina finaaliin asti.
Finaalissa maalivahtien torjunnat kahden erän jälkeen kertovat kaiken olennaisen mestaruuden voittaneen Ruotsin hyvyydestä, Makarov 39 ja Gustafsson 4! Maailmanmestaruuden ratkaisi muuten Ruotsin kolmosketjun Mika Zibanejad, joka aloitti kautensa Ottawa Senatorsissa.
Kurkistus totuuden taakse
Saattaa siis olla, että Suomi oli pakotettu valitsemaan puolustusvoittoisen taktiikkansa Ruotsia vastaan välierässä. Mielestäni Raimo Helminen hoiti ruutunsa joukkueen valmentajana todella hyvin. Suomi venyi monesta kohdastaan äärimmilleen, jopa yli. Ylisuorittajia kisoissa oli useita ja siihen valmennuksella on usein suuri merkitys. Sama pätee alisuorittajiin, joita kisoissa ei juuri ollut.
Oli hieno veto Helmiseltä ottaa alun Kanada-tappio täysin omaa piikkiinsä. Turhat paineet pois pelaajilta ja katse eteenpäin. Mikael Granlund, kenties kisojen paras pelaaja, on toimillaan saanut aikaan sen, että koko hänen ikäluokkansa oli hetkessä parasta pitkiin aikoihin suomalaisessa jääkiekossa.
Näin ei kuitenkaan todellisuudessa ole. 1992 syntyneet miehenalut eivät juuri vakuuttaneet muutama vuosi takaperin. MM-pronssi alle 18-vuotiaiden kisoissa pari vuotta sitten antoi kuitenkin viitteitä paremmasta. Ennen sitä meno oli tahmeaa. Kyytiä Leijonille antoivat isojen maiden lisäksi säännöllisesti niin Sveitsi kuin Slovakiakin.
Suomi oli kisoissa kovimpiin kilpakumppaneihinsa, Ruotsia lukuun ottamatta, verrattuna mukana nuorella joukkueella. Se saattaa olla enne siitä, että muutaman vuoden sisään Suomi palaa kisoissa mitalikantaan. Armia, Salomäki, Markus Granlund, Barkov jr, Ristolainen, Määttä, Pokka on hyvä runko, jonka varaan voidaan laskea paljon.
Vaatia saa ja pitääkin. Mutta johonkin raja on vedettävä. Suomi pelasi monelta kantilta erinomaiset kisat. Nyt vaan kävi näin ja sillä selvä.
Juha Lind