Vaikka tilanne näyttää juuri nyt toivottomalta, voi tästä kaikesta seurata myös paljon hyvää. Lajin parissa toimivat ovat nyt viimeistään heränneet todellisuuteen ja keskustelu käy vilkkaana. Olkoonkin, että loppukaudesta kolmikkomme hyppy saadaan uomiinsa.
Lentomäen MM-kilpailuissa tulee kohtalaista tulosta ja Ville Larinto palaa vahvasti joukkueeseen. Silti, tämä hetki ja nämä tulokset eivät unohdu. Kun kausi saadaan hypättyä, on jälkipyykin aika.
Missä nyt mättää?
Monissa keskusteluissa on tullut esille huoli juniorityöstä, jota suomalaisessa mäkihypyssä tehdään. Huoli on aiheellinen siinä, että imagollisesti lajilla on paljon tekemistä, jotta uusia nuoria saadaan lajiin mukaan. Siinä Finnjumpingilla on iso rooli. Muuten juniorivalmennuksessa tehdään loistavaa työtä.
Meillä on paljon asiaan vihkiytyneitä ja innostuneita juniorivalmentajia useilla paikkakunnilla. Ikäluokkiin alle 12-16 v. meillä nousee aivan huippulahjakkuuksia tasaiseen tahtiin. Tästä hyvänä esimerkkinä nuorten pohjoismaiset mestaruuskilpailut, joissa Suomi voittaa joukkuemäessä Norjan keskimäärin 50-70 pisteellä joka vuosi. Viime talvena ero kasvoi yli sataan pisteeseen.
Näistä PM-kilpailuista on toki valovuoden matka maailma cup tasolle, mutta jotain tästä pitää osata päätellä. Tällä hetkellä Norjassa näistä nuorista onnistutaan suuremmalla prosentilla kasvattamaan hyppääjiä Continental cupin kautta aina menestyviksi maailmancup urheilijoiksi.
Aiemmissa kirjoituksissani olen kritisoinut olosuhdeasioita. Olen edelleen sitä mieltä, että annamme siinä luvattoman paljon tasoitusta suurille mäkimaille. Tämä ei kuitenkaan selitä koko ongelmaa, se on vain pieni osa sitä. Mäkihypyn luonne on muuttunut 2000-luvulla.
Muuttuneiden mäkiprofiilien, välinesääntöjen ja painoindeksin myötä fysiikan merkitys on koko ajan kasvanut. Tekniikka on toki edelleen kaiken lähtökohta, mutta ponnistusvoima ja muut fyysiset ominaisuudet ovat nousseet vähintään yhtä tärkeäksi. Suomen menestyksen yksi ratkaisevin tekijä on aina ollut nimenomaan hyvä fysiikka yhdistettynä hyvään tekniikkaan. Nyt uskallan väittää, että moni maa on ajanut meistä ohi fysiikan osa-alueella.
Pelkkää punttia nostamalla ei hyppy automaattisesti parane, mutta lähtökohtaisesti erot nykypäivänä tehdään lajikohtaisilla voimaominaisuuksilla. Viime vuosina ainoat uudet suomalaiset, jotka ovat nousseet mc-kärkeen ovat Harri Olli ja Ville Larinto. Heidän fyysiset ominaisuudet ovat maailman huippua. Molemmat pystyivät parhaimmillaan nostamaan vartalon painopistettä 70 cm räjähtävän voiman testeissä. Tulos on samaa luokkaa kuin Janne Ahosella parhaimmillaan. Sattumaa? En usko. Noihin tuloksiin ei päästä ilman kovaa työtä, omistautumista, luopumista ja palavaa halua.
Olen kuullut, että tällä hetkellä on valmistumassa Kihun ja Olympiakomitean työstämä ”mäkihyppääjän polku” teos, jossa otetaan kantaa siihen, mitä huipulle tavoittelevan mäkihyppääjän kehityskaareen kuuluu eri ikäryhmissä. Odotan tätä innolla ja uskon sen olevan hyvä alku keskustelulle. Nyt ollaan uuden alun kynnyksellä.
Ai niin. Ensi viikonloppuna hypätään lentomäkeä!