Kolumni
Kolumneja kirjoittaa joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Kuuntele tämä ja muita kolumneja Yle Areenassa
Lue kolumneja
Yhtäkkiä maailma on täyttynyt toksisesta maskuliinisuudesta. Yksin jääneet nuoret miehet ovat löytäneet esikuvia somevaikuttajista, joiden arvomaailma on avoimen sovinistinen, kyyninen ja nihilistinen.
Nämä manosfäärijulkkikset tarjoavat ratkaisua ongelmaan: mitä nuorukaisen kannattaa tehdä, kun hän ei ole löytänyt paikkaa maailmasta? Miten ilman sosiaalisia suhteita elävä nuori mies voi parantaa elämänlaatuaan?
Vanha vastaus oli kouluttautuminen ja työpaikka. Yhteisöllisemmässä maailmassa jäyhät miehet myös löysivät paikkansa helpommin. Heitä haettiin kotoa remonttiavuksi, kutsuttiin kissanristiäisiin ja juhannusjuhliin. Nykymaailmassa ihan yksin eläviä ihmisiä tuntuu olevan enemmän kuin koskaan.
Silti sosiaaliset suhteet ovat yhä eloonjäämisen edellytys. Tuppisuulla onkin historiallisen suuret mahdollisuudet löytää itsensä yksiön sohvalta syrjäytyneenä. Ongelma on vahvasti sukupuolittunut. Miehillä on naisia suurempi riski pudota elämän kyydistä.
Tilanne on toiminut kasvualustana maskuliinisen kulttuurin esiinmarssille. Sen lähtökohtana on voivottelun sijaan miesten minäpystyvyyden pönkittäminen. Vikaa ei kaiveta miehistä itsestään, vaan katse on käännetty ulospäin: mihin kannattaa satsata, miten olla tässä maailmassa joku?
Manosfäärissä on keskeistä voittaa. Elämä on peliä, jossa miehet kilpailevat toisiaan vastaan. Häviäjät uhrataan voittajien hyväksi.
Voittaja saa haaremin, mammonaa, jopa valtaa orjuuttaa muita. Asetelman primitiivisyys muistuttaa sosiaalisiin suhteisiin venytettyä kapitalismia: kukaan ei väitä, että se olisi reilua, mutta sen tehokkuus tekee moraaliset äänenpainot tyhjiksi.
Samaan aikaan maailman on muutoinkin niellyt ennennäkemätön itsekkyyden aalto. Aiemmin kansallisvaltioita rakennettiin paremmaksi paikaksi tuleville sukupolville. Nykymaailman pudotuspelissä menestys tarkoittaa henkilökohtaista onnistumista ja häikäilemättömyyttä.
Mieskulttuurin esikuvilla on alleviivatun suuri halu tulla juuri siitä ihailluksi. He toimivat omassa viitekehyksessään kuin nykyiset suurvaltajohtajat: edistä omaa etuasi, sama se, mitä siitä muille tapahtuu – ja mitä enemmän on valtaa, sitä häikäilemättömämmin voi käyttäytyä.
Maskuliinisen kulttuurin miinaan eivät tietenkään – ja onneksi – astu kaikki nuoret miehet. Jonkin elämässä pitää olla rikki, jotta poika alkaa rakentaa elämäänsä toksisten oppien varaan.
Teen paljon työtä vankilaan päätyneiden nuorten miesten kanssa. Tapaan kysyä heiltä, mikä elämässä meni pieleen? Suurin osa näkee luisumisen alkusyyksi auktoriteettiongelman.
Asenne auktoriteetteihin on ollut jo lähtökohtaisesti huono – ja ongelmaa on lisännyt samojen auktoriteettien puuttuminen nuorten kapinointiin. Uhma on kasvattanut uhmaa ja tehnyt törmäyksistä valtaa käyttäneisiin tahoihin aina vain rajumpia.
Iso merkitys tuntuu olevan myös isättömyydellä, se johtaa poikien eksymiseen. Suomessa varsinkin lasten elämässä auktoriteettiasemassa on lähinnä naisia. Oireileville pojille auktoriteetit terveydenhuollon, sosiaalipalveluiden, kasvatuksen ja opetuksen ympärillä ovat säännönmukaisesti naisia. Sekin synnyttää turhaa juopaa sukupuolten välille.
Totuus on, että pojista ja nuorista miehistä suuri osa näkee itsensä alakynnessä. Heidän sopeutumisongelmiaan ruokkii oma sukupuoli. Kun heillä ei ole suhdetta omaan isään tai aikuisiin miehiin, heiltä puuttuu terve käsitys siitä, miten maskuliinisuutta voisi ilmaista positiivisella tavalla.
Vanhassa maailmassa vanhempien miesten keskeinen työ oli opettaa nuorille miehille tapoja ilmaista miehisyyttään hyväksyttävillä tavoilla. Manosfäärin aikakaudella eksyneet pojat saavat huonoja neuvoja miehiltä, joilla ei ole todellista halua auttaa heikommassa asemassa olevia seuraajiaan.
Nämä pinnalle nousseet manosfäärin tähdet ovat toinen toistaan omahyväisempiä, ja vain hyväntahtoinen idiootti voi kuvitella heidän pyrkivän rakentamaan parempaa maailmaa kenellekään muulle kuin itselleen.
Ehkä on oikeastaan niin, että manosfääri ei ole niinkään kieroon kasvaneita miehiä riivaava tauti, vaan oire maailmasta, joka on menettänyt kyvyn empatiaan.
Aleksis Salusjärvi
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjallisuuden opettaja, joka työskentelee hankaluuksiin ajautuneiden nuorten miesten parissa ympäri Suomea.