Kolumni

Kolumneja kirjoittaa joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.

Kuuntele tämä ja muita kolumneja Yle Areenassa
Lue kolumneja

”Tämä on aivan ainutlaatuinen kokonaisuus”, pääministeri Petteri Orpo (kok. ) totesi heinäkuun alussa, kun hän perusteli hallituksen tukea Garden Helsinki -hankkeelle. Orpon mukaan hankkeen työllisyys- ja talousvaikutukset olivat niin merkittäviä, että sen toteutuminen olisi Suomen etu.

Alle kolme viikkoa myöhemmin viesti oli muuttunut. Hankkeella ei ollut enää hallituksen tukea.

Garden Helsinki -tapaus ilmentää politiikan tutkimuksen klassikkokysymystä yksityisen ja yhteisen edun suhteesta. Pääministerin johdolla hanke perusteltiin vetoamalla sen valtakunnalliseen merkitykseen, talousvaikutuksiin ja työllisyyteen. Yksittäinen investointihanke kehystettiin koko yhteiskuntaa hyödyttäväksi ratkaisuksi.

Kriitikot tulkitsivat tilanteen toisin. Heidän mukaansa kyse ei ollut kaikkien edusta vaan kokoomusta lähellä olevien tahojen taloudellisista intresseistä.

Vasemmistoliiton Minja Koskela tiivisti kritiikin eduskunnassa toteamalla, että ”kun puoluekaveri pyytää 35 miljoonaa euroa talousvaikeuksissa rypevälle hankkeelle, silloin fläppitaululle kirjoitetaan, että rahaa on”. Vihreiden Saara Hyrkkö puolestaan puhui ”kaverikapitalismista”.

Filosofi Jean-Jacques Rousseau määritteli 1700-luvulla yleistahdon käsitteen, jolla hän viittasi juuri kansalaisten yhteiseen etuun. Yleistahto tähtää aina koko yhteiskunnan yhteiseen hyvään, ei yksilöiden tai yksittäisten ryhmien omiin etuihin.

Rousseaun ajatus yleistahdosta voi tuntua kaukaiselta ajassa, jossa politiikka näyttää eturyhmien väliseltä kamppailulta. Silti politiikassa kuulee kerta kerran jälkeen vedottavan yhteiseen etuun.

Turvallisuuspolitiikassa Suomen etuun vetoaminen on kaikkein helpointa: turvallisuus voidaan esittää jakamattomana, kaikille kuuluvana hyvänä. Talouspolitiikassa tämä on vaikeampaa, sillä päätösten hyödyt ja kustannukset jakautuvat vaihtelevin tavoin eri ryhmille.

Yhteiseen etuun vetoaminen ei ole vain nykypoliitikkojen retoriikkaa. Lähes kaikki merkittävät poliittiset uudistukset on perusteltu tavalla tai toisella koko yhteiskunnan edulla.

Yksi politiikan ydinkysymyksistä onkin, kuka onnistuu määrittelemään yhteisen edun. Yleensä valtaa pitävillä ja korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa olevilla on paremmat edellytykset esittää oman ryhmänsä intressit kaikkien etuna.

Yhdysvaltalainen politiikan tutkija Elmer Eric Schattschneider huomautti jo 1960-luvulla, että politiikka ei ole vain risteävien intressien välistä kilpailua. Se on myös kamppailua siitä, kenen näkökulma näyttäytyy normaalina, järkevänä ja yleishyödyllisenä.

Juuri tässä vaikutusvaltaiset ryhmät ovat vahvoilla. Harva puolustaa julkisuudessa etuoikeuksiaan. Sen sijaan niitä puolustetaan talouskasvun, kansallisen edun, työllisyyden tai yhteisen hyvän nimissä.

Kiista yhteisestä edusta ei kuitenkaan ratkea vain kabineteissa vaan myös julkisuudessa. Siksi politiikassa ei kamppailla vain päätöksistä vaan myös niiden tulkinnoista. Garden Helsinki -tapauksessa hanketta koskeva määritelmä muuttui nopeasti.

Vielä alkuvuodesta hanke oli kansantaloudellisesti merkittävä investointi. Julkisen keskustelun edetessä yhä useampi alkoi nähdä sen kouluesimerkkinä poliittisen lähipiirin suosimisesta.

Garden Helsinki -tapauksessa onkin kiinnostavinta se, kuinka nopeasti yksittäinen investointihanke voitiin ensin nimetä Suomen eduksi – ja kuinka yhtä nopeasti tuo määritelmä alkoi julkisen kritiikin alla horjua.

Eduskuntavaalit lähestyvät, ja ehdokkaat kilpailevat pian jälleen siitä, kuka puhuu uskottavimmin yhteisen edun nimissä. Yhden mielestä Suomen etu on raju säästäminen. Toisen mielestä se on hyvinvointipalveluihin ja julkisiin investointeihin panostaminen. Kolmas vetoaa turvallisuuteen, neljäs kilpailukykyyn.

Kun vaalikeskusteluissa seuraavan kerran puhutaan Suomen edusta, kannattaa pysähtyä hetkeksi.

Yhteinen etu ei ole politiikassa koskaan vain neutraali tosiasia. Se on myös väite, jonka avulla jonkun intressi pyritään nostamaan muiden yläpuolelle.

Johanna Vuorelma

Kirjoittaja on Tampereen yliopistossa työskentelevä politiikan tutkija, joka tuntee jo katseensa tarkentuvan tulevia vaalikeskusteluja odotellessa.