Kolumni
Kolumneja kirjoittaa joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Kuuntele tämä ja muita kolumneja Yle Areenassa
Lue kolumneja
Jos käyt kuntosaleilla, törmäät taatusti strutseihin. Legendan mukaanhan strutsi luulee muuttuvansa näkymättömäksi, kun se työntää päänsä hiekkaan. Nykyihmiset tekevät samoin tukkimalla korvansa nappikuulokkeilla.
Kuntosalien strutsit ovat eristäneet muut maailmastaan. Strutsit ovat muuttuneet näkymättömiksi, ja muut ovat näkymättömiä heille. Eristäytyjien korvanapeissa soi musiikki tai vastamelu. Se vasta onkin keksintö: siinä melu tuhoaa ihmisten melun, että nämä häipyisivät olemattomiin.
Olen miettinyt, miksi kuulokkeet julkisissa tiloissa tuntuvat minusta niin epäkohteliailta. Syy on, että ne rikkovat käytöstapojen pohjimmaista lakia, avonaisuuden periaatetta. Avonaisuus on syy, miksi käännymme ihmisiä kohti, kun kättelemme, katsomme silmiin, kun puhumme toiselle, ja riisumme pilottilasit silmiltä, kun esittäydymme. Avaudumme muita kohti ollaksemme heidän kanssaan, emme tarjoa heille selkäämme.
Ihmiset reagoivat avonaiseen tai suljettuun kehonkieleen alitajuisesti. Avonainen herättää luottamusta ja ystävällisyyttä; suljettu luo tylyn, ylimielisen vaikutelman.
Langattomat kuulokkeet tarjoavat poikkeuksellisen kehittyneen tavan sulkea muut pois. Se voi olla tietysti toivottuakin hikisessä aamumetrossa – mutta metro onkin oranssi muoviputki maan alla, eikä maanalainen muoviputki ole ihmisen luontainen habitaatti.
Kuntosalien kaltaiset julkiset tilat taas ovat paikkoja, joihin ryhmä ihmisiä hakeutuu tekemään samoja asioita: yhteiseen tilaan käyttämään yhteisiä laitteita. Jos korvat sulkemalla sulkee muut pois, luo jopa loukkaavan vaikutelman: Pitäkää tunkkinne. Teitä ei minulle ole olemassakaan.
Haluan tähdentää, etten vastusta kuuloketeknologiaa sinänsä. Musiikin, äänikirjojen tai podcastien kuunteleminen on huippupuuhaa. Teen sitä itsekin esimerkiksi lenkeillä tai vaikka siellä metrossa.
Harmittelen vain kehitystä, jossa yhteinen tila aletaan mieltää yksityiseksi. Kuntosalit, kauppakeskukset, kirjastot, kahvilat – nämä ovat kaikki julkisia tiloja, joissa olemme yhdessä. Silloin on määrä olla ihmisiksi. Ja ihmisenä olemisen ensimmäinen asia on tunnustaa muutkin ihmisiksi.
Pelkään ilmiön olevan osa nykykuvaa, jossa toisten ihmisten kanssa tekemisissä oleminen koetaan vain vaivaksi. Tila on patologinen. Ihmistä ei ole luotu yksinäiseksi.
Esimodernissa maailmassa yksi ankarampia rangaistuksia oli ostrakismi eli yhteisöstä karkottaminen. Ostrakoitu oli siitä eteenpäin kuollut muille, ja hän joutui elämään elämänsä yksin näkemättä muita ehkä koskaan. Alkuperäiskansojen joukossa se tarkoitti käytännössä myös kuolemanrangaistusta.
Nyt ostrakismi on palannut. Monet valitsevat sen itselleen vapaaehtoisesti, mutta karkoitamme myös lähimmäisiämme – muun muassa sulkemalla heiltä korvamme.
En usko ihmisten pärjäävän ilman yhteyttä toisiin. Yhteiskuntaan syntyy luottamusta siten, että tuntemattomatkin kohtaavat edes lyhyesti, edes small talkin verran. Sillä tavalla me tunnistamme ja löydämme jaetun ihmisyyden.
Se, että ihmiset sulkevat muut maailmastaan, ei ole vain yhtenäiskulttuurin katoamista. Se on koko inhimillisen kulttuurin ja yhteiskuntaluottamuksen rapautumista. Jos ihmiset kokevat, ettei heillä voi olla mitään tekemistä toistensa kanssa, vaikka he ovat samassa tilassa tekemässä samaa asiaa, tulevaisuus näyttää dystooppiselta.
Kannustan vastustamaan tätä kehitystä kiusaamalla strutsi-ihmisiä.
Puhukaa heille. He aloittavat riisumalla napit korvistaan ja pyytämällä anteeksi. Olen kokenut kuntosalillakin erinomaisia kohtaamisia muiden treenaajien kanssa, jotka ilman kuulokkeitaan ovat paljastuneet taas ihmisiksi.
Olen vakuuttunut, että hetken maastavetotekniikasta tai polvivammoistamme keskusteltuamme maailma on vaikuttanut heistäkin vähän lämpimämmältä paikalta.
Joonas Konstig
Kirjoittaja on espoolainen kirjailija ja tapakouluttaja, joka myöntää kirjoittaneensa osan kolumnista kuulokkeet korvissa kahvilassa. Dogmaattisuus on niin epäinhimillistä.