Kolumni
Kolumneja kirjoittaa joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Kuuntele tämä ja muita kolumneja Yle Areenassa
Lue kolumneja
Mitä yhteistä on valkosipulipakasteen poistamisella suomalaisen kaupan valikoimasta ja kahden miljoonan ihmisen näännyttämisellä? Ne molemmat sivuavat omasta suunnastaan kysymystä, mitä on kollektiivinen vastuu.
Gazan konfliktissa on Israelin puolelta annettu muun muassa ymmärtää, että palestiinalaiset siviilit olisivat vastuussa terroristijärjestö Hamasin rikoksista. Sittemmin tulkinta on kiistetty – syy on ilmeinen. Sodan lait suojelevat siviilejä ja terroristijärjestön syntien kostaminen siviileille olisi sotarikos.
Käytännössä koko Gazan palestiinalainen väestö on kuitenkin joutunut Israelin sotatoimien kohteeksi. Jopa 80 prosenttia rakennuksista on tuhottu kokonaan tai osin. Noin 90 prosenttia väestöstä on joutunut lähtemään kodeistaan, ja kaikki kaksi miljoonaa elävät nyt köyhyydessä. Keväällä Israel ei sallinut Gazan jo nälkiintyneelle väestölle vietävän humanitaarista apua ollenkaan. Seuraus oli valtavaa kärsimystä ja nälkää.
Toimia Gazassa on perusteltu Hamasin painostamisella. Siviiliväestön näännyttäminen on kuitenkin lain mukaan sotarikos. Tapahtumat Gazassa ovat syy, miksi Kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC) antoi etsintäkuulutuksen Israelin pääministeri Benjamin Netanjahusta marraskuussa 2024.
Siviiliväestön näännyttäminen ja kollektiivinen rankaiseminen ovat myös niitä tekoja, joiden perusteella Kansainvälinen tuomioistuin (ICJ) tutkii, onko Israel syyllistynyt kansanmurhaan. Ratkaisua odotellaan, mutta monet muut tahot katsovat kansanmurhan kriteerien jo täyttyneen. Niihin kuuluvat esimerkiksi kansanmurhatutkimuksen järjestö IAGS, YK:n kansainvälinen tutkintakomissio, kansainvälisen Physicians for Human Rights -järjestön Israelin haara, Human Rights Watch, Amnesty International, B’Tselem, MSF ja The Elders.
Mutta joku vastuu siviileilläkin on johtajiensa toiminnasta – ovat he näitä äänestäneet tai eivät. Siksi taloudellista, poliittista ja kulttuurista painostamista ja boikotointia pidetään yleisesti hyväksyttävinä.
Valtiotasolla puhutaan pakotteista. Suomi toteuttaa esimerkiksi YK:n ja EU:n pakotteita, lista on pitkä. Yrityksille jää joskus tilaa myös omaan harkintaan, ja esimerkiksi Venäjä-pakotteista huolimatta joillain aloilla kauppa voi silti käydä.
Israeliin ei vieläkään kohdistu käytännössä merkittäviä pakotteita. Ulkoministeri Elina Valtonen kertoi elokuun lopulla Suomen olevan nyt avoin kovempiin toimiin, koska Israel ”rikkoo humanitaarista oikeutta ja kansainvälistä oikeutta, ei pelkästään Gazassa vaan myös Länsirannalla”. Toimet ovat kuitenkin kariutuneet EU:n sisäisiin erimielisyyksiin.
Ja muuten samaan aikaan – Suomen aseostot Israelista ovat nousseet EU-maiden kärkisijoille.
Kun merkityksellisiä pakotteita ei saada aikaiseksi, vapaaehtoiset boikottiliikkeet saavat tuulta purjeisiinsa. Boikoteissa onkin kyse myös suoraa vaikutusta laajemmasta mielipidevaikuttamisesta: tehdään epäkohta näkyväksi. Viimeksi S-ryhmä ilmoitti lopettavansa israelilaisten tuotteiden myynnin, syynä ihmisoikeusrikkomukset.
On tietysti totta, että myös tästä kärsivät sivulliset, esimerkiksi israelilaiset pakastettua valkosipulia Suomeen toimittavat viljelijät. Tuskin he päättävät maansa politiikasta.
Boikotti on silti vaikutuskeinona ihan eri planeetalta kuin kokonaisen kansanryhmän vainoaminen, joka johtaa lukemattomien siviilien kuolemaan. Tai näin luulisi –kristillisdemokraattien kansanedustaja Päivi Räsänen tosin ehti jo verrata S-ryhmän boikottia natsien touhuihin 1930-luvun Saksassa.
Boikotit ja pakotteet ovat kuitenkin täysin normaaleja demokratioiden ja avoimien yhteiskuntien vaikuttamiskeinoja. Kokonaisen yhteiskunnan jauhaminen tomuksi ja ruumiinkappaleiksi on sitten jotain ihan muuta.
Timo R. Stewart
Kirjoittaja on historioitsija, jonka mielestä Euroopan 1930- ja 1940-luvut ovat kiinnostavia historian jaksoja, mutta hyvin epäilyttäviä poliittisten vertauksien sammioina.