Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Tein Porin Suomi-areenan keskustelutilaisuudessa kysymyksen neljälle poliitikolle: ”Kohtaat hyvän haltijan, joka antaa sinun toivoa yhden asian siitä, millainen Suomi on vuonna 2050. Mitä toivot?” Mieleeni jäi erityisesti sosiaaliturvaministeri Sanni Grahn-Laasosen (kok.) vastaus. Hän toivoi, että Suomi olisi itsenäinen ja turvallinen maa vuonna 2050.
Paneeli käsitteli ekologista, taloudellista ja sosiaalista kestävyyttä. Grahn-Laasosen vastaus pudotti meidät ylevistä visioista olemassaolokysymykseen: voimmeko tulevaisuudessa säilyttää vallan päättää itse omista asioistamme ja elää ilman pelkoa?
Neuvostoliiton romahduksen jälkeen vastaus oli itsestäänselvä ja saimme nauttia niin kutsutusta rauhan osingosta reilut 30 vuotta. Ukrainan sota muutti kaiken.
Venäjän täysimittaisen hyökkäyksen jälkeen kannatin itsekin Suomen liittymistä Natoon. Tuolloin Yhdysvallat tuki voimallisesti Ukrainaa ja painosti Venäjää. Tuntui turvalliselta päästä Joe Bidenin johtaman maan suojaan.
Silmäni aukenivat Donald Trumpin toisen presidenttikauden alkaessa. Nyt päättyi se ruususen uni, jossa maailmanpoliisi Yhdysvallat puolustaa mahtavilla sotavoimillaan arvojamme ympäri maailmaa. Sen olisi pitänyt päättyä jo aikaisemmin.
Katsoin vuoden alussa CNN:n toimittaja Jake Tapperin dokumenttiohjelman ”America’s Longest War: What Went Wrong in Afghanistan”, jossa hän haastatteli kahdeksaa Yhdysvaltojen Afganistanin-sotatoimista vastannutta kenraalia. Yksi toisensa jälkeen he tunnustivat 20 vuotta kestäneen sodan karmeita virheitä, jotka johtivat kymmenientuhansien ihmisten turhiin kuolemiin – heidän joukossaan 43 Nato-maa Tanskan sotilasta.
Olisiko Suomen Nato-keskusteluissa kannattanut muistella enemmän Afganistanin sodan kokemuksia? Yhdysvallat ei välttämättä palvele muita Nato-maita vaan päinvastoin: suurvalta päättää omien intressiensä mukaan, missä ja milloin se sotii ja vetää muut liittokunnan maat mukaansa.
Ennen kuin ryhdymme toimeenpanemaan ikääntyvässä, kroonisesti velkaantuneessa ja hitaan talouskasvun maassa valtavia investointeja sotimisen varalle, on syytä kriittisille kysymyksille:
Keitä Naton vaatimat uudet puolustusinvestoinnit todellisuudessa palvelevat? Eivätkö ne johda vain kilpavarusteluun, jossa ei ole voittajia? Onko suurin hyötyjä lopulta Yhdysvaltojen aseteollisuus?
Toisin kuin muut Euroopan maat, olemme pitäneet koko ajan hyvää huolta puolustuskyvystämme ja säilyttäneet asevelvollisuusarmeijan, joka on tarkoittanut vähintäänkin ylimääräisen miljardin euron eli suhteessa bruttokansantuotteeseen 0,4 prosenttiyksikön lisäystä puolustusmenoihin.
Toinen kysymys: Eikö pienen maan kannattaisi puolustuksessaan keskittyä oman maansa puolustamiseen, jos ja kun ulkopuolisten tuki on lopulta epävarmaa? Luotettavimpia kumppaneita ovat länsinaapurimme.
Kolmas kysymys: Eikö meidän pitäisi ulkopolitiikassamme tukea kansainvälisten sääntöjen noudattamista kaikissa maissa – eikä sievistellä Yhdysvaltojen miellyttämiseksi esimerkiksi kannanotoissa Israelin Gazassa toteuttamasta kansanmurhasta ja muiden kansainvälisten sääntöjen rikkomuksista?
Ja viimeksi: Eikö olisi Venäjä-pelon lietsomisen sijaan parempi yrittää pitää yllä joitain yhteyksiä naapurimaahan? Eiväthän Neuvostoliiton hallitsijatkaan mitään pulmusia olleet, mutta silti tulimme heidän kanssaan toimeen.
Nyt Yhdysvallat kyllä ylläpitää dialogia Venäjän kanssa, mutta me naapurimaana olemme yhä Ukrainan sodan alussa kaivamassamme poterossa. Tuo potero oli ehkä turvallinen paikka silloin, kun näytti siltä, että Yhdysvaltojen johdolla Venäjä voidaan häätää Ukrainasta ja että valta saattaisi vaihtua Moskovassa.
Suomen poliittinen johto, erityisesti ulkoministeri Elina Valtonen (kok.), tuntuu uskovan ja toivovan, että Ukrainan sota romuttaa Venäjän talouden ja luhistaa Putinin vallan. Jossain vaiheessa valta Venäjällä vaihtuu, mutta kukaan ei tiedä, mihin suuntaan. Riippumatta siitä, mitä ajattelee suuren naapurin politiikasta, pienen maan ei kannata rakentaa ulkopolitiikkaa sen varaan, että julkisesti toivoo sille romahdusta.
Heikki Hiilamo
Kirjoittaja on sosiaalipolitiikan professori, joka työskenteli 1990-luvulla rauhanpoliittisen aikakauslehti Ytimen päätoimittajana.