Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Toiveet ja pelot ohjaavat ajatteluamme.
Kansainvälisessä politiikassa näemme käytännössä, kuinka helppoa totuudenmukaisen kuvan hämärtäminen on.
Tarkoitan imperialistista nyky-Venäjää, joka onnistui ohjailemaan Saksaa ja koko Eurooppaa haluttuun suuntaan herättämällä toivoa taloudellisesta yhteistyöstä ja pysyvästä rauhasta.
Vakoojaksi koulutettu Vladimir Putin loi henkilökohtaisen luottamussuhteen myös Suomen hyvää tarkoittaviin ja hyväuskoisiin presidentteihin.
Tarja Halonen piti Putinia ystävänään ja moitti Baltian maita turhista epäluuloista Venäjän hyökättyä Georgiaan vuonna 2008.
Myös Sauli Niinistö lankesi Putinin metkuihin. Muodostuneen ihmissuhteen syvä vaikutus paljastui Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022. Järkyttynyt Niinistö kertoi pettyneensä Putiniin ja käski venäläisiä katsomaan peiliin, jos Suomi liittyy Natoon.
Vaikutelmaksi jäi, että Venäjän rajaton valloitushalu tuli yllätyksenä Suomen presidentille. Tämä on erikoista, sillä Putin oli jo vuosituhannen alussa käynnistänyt geopoliittiset laajentumissotansa, joille ei näy loppua, ellei niitä lopeteta.
Jälkeenpäin on helppo todeta, että toisen maailmansodan jälkeen YYA-sopimuksen kaudella syntynyt Paasikiven oppi hyvistä naapuruussuhteista Venäjään turvallisuutemme pilarina pysyi voimassa vaarallisen pitkään yli eräpäivän.
Jäsenyytemme puolustusliitto Natossa viivästyi, vaikka muihin läntisiin yhteisöihin oli hakeuduttu niin pian kuin mahdollista.
Miten olisi käynyt, jos Kiova ei olisi kestänyt Venäjän hyökättyä Ukrainaan?
Olimme onnekkaita kiitos Ukrainan ja sujahdimme puolustusliittoon mallikkaasti. Nyt maallamme on uusi länsimielinen head of state, joka haluaa olla vahva Nato-presidentti.
Historiasta on opittava, ja siksi kysyn: Voivatko lumoutumisen ja harhautumisen vaarat yhä uhata Suomea?
Kansanvaalilla valittu presidentti on Suomessa eräänlainen superministeri ilman suoraa parlamentaarista vastuuta. Perustuslain mukaan hän johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.
Tasavallan presidentistä ja hallituspuolueiden avainministereistä muodostettu elin, tp-utva, käsittelee tärkeimmät asiat, joten presidentin sooloilulle ei periaatteessa jää liiaksi tilaa.
Käytännössä presidentti kuitenkin tapaa toisia valtionjohtajia ja neuvottelee heidän kanssaan, tarvittaessa kahden kesken. Yhteistyö valtioneuvoston kanssa ei tähän asti ole riittänyt suojaamaan presidenttiämme liiallisen itsenäisyyden ja sokaistumisen vaaroilta.
Ihmisten välisissä luottamussuhteissa toiveet ja pelot astuvat kuvaan eikä kukaan ole turvassa manipuloinnilta.
Nixonin ja Maon tapaaminen Kiinassa vuonna 1972 sinetöi Yhdysvaltojen Kiina-politiikan muutoksen, jonka seurauksena kommunistisen puolueen johtamasta diktatuurista kehittynyt maailmanvalta uhkaa Yhdysvaltojen ja länsimaiden johtavaa asemaa.
Heinäkuussa 2020 ulkoministeri Pompeo totesi, että Nixonin oppi on ollut virhe ja siitä luovuttiin – vähän niin kuin Paasikiven opista pienessä Suomessa muutamaa vuotta myöhemmin samalla kun jätettiin hakemus Natoon.
Kummassakin tapauksessa syvää luottamusta autoritääriseen suurvaltaan oli rakennettu ja jatkettu liian kauan turhien toiveiden varassa.
Liberaalin demokratian tärkein vahvuus on sen moniäänisyys. Kun erilaiset aatteet, tilannekuvat, näkemykset ja visiot kilpailevat vaikutusvallasta, se vähentää erehtymisen vaaraa ja rajoittaa lankeamista yksipuolisuuteen.
Eduskunnassa keskustelu on vilkasta ja vastuussa olevat ministerit joutuvat kyselytunnilla avaamaan päätöstensä ja toimiensa perusteita kaiken kansan kuultavaksi.
Mielestäni tämä moniääninen kova myllytys tulisi ulottaa myös tasavallan presidentin toimintaan.
Avoin keskustelu eduskunnassa auttaisi presidenttiä suhteellistamaan omia arvioitaan ja tulkintojaan. Häntä ei jätettäisi leijumaan omassa erehtymättömyydessään muiden yläpuolelle.
Kansanvaalilla valittua ylipäällikköä ei voi alistaa vastuuministeriksi, mutta ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajana hän voisi presidentin kyselytunnilla avata toimintaansa kansanedustajille.
Valtatasapainon kannalta olisi mielestäni loogista, että kansanvallan korkeimman ulko- ja turvallisuuspoliittisen mandaatin käyttäjä esimerkiksi kerran kuussa joutuisi kansanvallan korkeimman elimen eteen kertomaan, miten on mandaattiaan käyttänyt.
Kansakunnan turvallisuuteen pätee myös presidentin osalta vanha sanonta: Luottamus hyvä, kontrolli parempi.
Jari Ehrnrooth
Kirjoittaja on kirjailija, kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti Helsingin, Turun ja Lapin yliopistoissa. Moniäänisyyttä arvostanut presidentti Martti Ahtisaari piti häneen älyllistä keskusteluyhteyttä. Palautetta kirjoittajalle voi lähettää myös suoraan osoitteeseen palaute.ehrnrooth@gmail.com