Videoteos Grind (2011) ei valmistuessaan herättänyt juurikaan keskustelua. Kohu teoksesta syntyi myöhemmin vuonna 2016, kun se esitettiin uudelleen Kiasman kokoelmanäyttelyn yhteydessä.
Aiheesta kirjoitettiin lukuisissa medioissa. Muun muassa Kiasmaa ja Kansallisgalleriaa kritisoitiin voimakkaasti alkuperäiskansojen kulttuurisesta hyväksikäytöstä. Keskustelun takia Kiasma lisäsi teoskylttiin tiedon Grindin saamasta kritiikistä ja sen ympärillä käydystä keskustelusta.
Teoksen valmistumisen ja Kiasman kokoelmänäyttelyn välissä maailma oli muuttunut ja aika oli muovannut myös teoksen tulkintaa. Tehdessäni teosta en ymmärtänyt asujen merkitystä enkä tunnistanut omaa asemaani valtaväestöön kuuluvana taiteilijana.
En tiennyt mitään Suomen harjoittamasta saamelaispolitiikasta ja siihen liittyvistä ihmisoikeuskysymyksistä, eikä niistä tainnut olla kovin tietoinen Kiasmakaan. Kohun esille tuoma tietämättömyys tuntui häpeälliseltä.
Kulttuurisen omimisen käsite ei ollut minulle tuttu teosta tehdessä. 2000-luvun aikana maailma on muuttunut nopeasti ja postkolonialistinen teoria on tullut jäädäkseen. Nyt ajatus ajasta ennen appropritaatio-käsitettä tuntuu vieraalta.
On vaikea edes palauttaa mieleen, millaista taiteen tekeminen oli silloin. Viimeaikainen keskustelu Lux Helsingin ympärillä osoitti kuitenkin jälleen, että aihe on yhä ajankohtainen. Minulle Grind tarjosi mahdollisuuden oppia virheistäni.
Taideteoksen merkityksen muodostuminen vallitsevassa hetkessä on taiteen tekemisen yksi antoisimmista, mutta myös pulmallisimmasta puolista. Jos taideteos aiheuttaa selkeästi vahinkoa tai negatiivisia tunteita, niin kuin teokseni Grind aiheutti, onko sillä oikeus olla olemassa? Onko taideteoksen vastaanottoa tai tulkintaa mahdollista ennustaa? Onko se tarpeellista? Miten voisimme taiteilijoina toimia eettisesti pelkäämättä kuitenkaan liikaa taideteoksen tulevaisuuden vaikutuksia?
Yksittäisten taideteosten poistaminen näyttelyistä, siivoaminen pois julkisista tiloista tai jopa lopullinen tuhoaminen myöhemmän luennan valossa ovat mielestäni liian helppoja ratkaisuja. Se, että emme näe teoksia, ei poista niiden osoittamia ongelmia. Laput silmillä emme joudu koskaan kohtaamaan itseämme ja tekojemme seurauksia.
Taideteokset kertovat aina omasta ajastaan ja joskus ne myös sattuvat juuri siihen hetkeen, kun jokin muutos on tapahtumassa. Taide voi parhaimmillaan antaa meille erilaisia keinoja käsitellä yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia ja ajatella toisin, pyrkiä kohti parempaa.
Epäonnistumisen kokemus taiteen tekemisessä on musertavaa, mutta mielestäni se kuitenkin kuuluu taiteilijana toimimiseen. Vain epäonnistumalla on mahdollista saavuttaa onnistuminen. Mutta jos nyt saisin valita, en koskaan olisi tehnyt Grindia. Videoteoksen antama opetus minulle ei koskaan voi oikeuttaa sitä surua, jonka se aiheutti saamelaisväestölle.
Niin kauan kun maailma on keskeneräinen, mielestäni on hyvä, että kohuja nousee. Silloin erilaiset epäkohdat, jotka kaipaavat huomiotamme saavat sitä. Taideteoksen kyky toimia keskustelun herättäjänä on mahdollisuus, jota ei kannattaisi hukata.
Kohut antavat meille tilaisuuden tarkastella syvällisesti sekä omia että yhteiskunnassa vallitsevia käsityksiä ja puuttua epätasa-arvoa tuottaviin rakenteisiin.
Grindin taiteellinen arvo muodostui lopulta sen aiheuttamasta keskustelusta, ei itse teoksesta.
Jenni Hiltunen
Kirjoittaja on Helsingissä asuva ja työskentelevä kuvataiteilija, joka tarkastelee taiteessaan sukupuolen ja identiteetin käsitteitä. Hiltunen on valmistunut kuvataiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta vuonna 2007.
Pohjoismaiset kulttuuriskandaalit -dokumenttisarja kertoo provosoivasta taiteesta. Mitä kulttuuriskandaalit paljastavat Pohjoismaista ja meistä itsestämme? Ensimmäisessä jaksossa aiheena on Grind-teoksen aiheuttama kohu.