Kun tajuaa saavansa mahdollisuuden todistaa Super Bowlia paikan päällä, on jo valmiiksi niin sukat mutkalla onnesta, että ihan millainen ottelu tahansa kelpaisi. Omalle kohdalleni ei osunut ihan millainen ottelu tahansa, vaan käsittämätön klassikko.

Silmät olivat olleet selällään hämmennyksestä jo pitkään ennen pelin alkua. Seattle Seahawksin ja New England Patriotsin välillä pelatun 49:nnen Super Bowlin lippujen hinnat olivat räjähtäneet mustassa pörssissä summiin, joiden ei pitäisi olla millään tasolla mahdollisia. Valtaosa stadionilla olleista faneista oli sentään hankkinut tikettinsä ”vain” kolminumeroisella summalla.

Rahaa oli palanut myös stadioniin. University of Phoenix Stadium on NFL-joukkue Arizona Cardinalsin n. 72 000 katsojaa vetävä kotiareena Glendalen kaupungissa. Se rakennettiin 2006 noin 450 miljoonalla dollarilla. Nimestään huolimatta stadionilla ei pelata yliopistourheilua, ja parinsadantuhannen asukkaan Glendalen stadionin rakentamiseen käyttämät julkiset varat ovat velkaannuttaneet kaupungin talouden pahasti. Helkkarin hienohan stadion oli, mutta vähän pahaa teki. Guggenheiminsa kullakin.

Vesipullo maksoi kuusi ja hodarit 9–11 dollaria, stadionin molemmissa päädyissä oli jättimäiset videotaulut, ja muusikonkin korvat olivat kovilla äänentoistojärjestelmän tuutatessa musiikkia pelitaukojen aikana. DJ Snaken ja Lil Jonin Turn Down For Whatsoi arviolta noin 17 kertaa.

Äänekkäästi kannattavat fanitkin olivat vahvasti läsnä. Varmaan ainakin puolet stadionin katsojista oli pukeutunut jommankumman joukkueen paitaan, lippikseen, pipoon, kaulaliinaan tai muuhun härpäkkeeseen. Katsomon puolella Seahawksilla oli selvä ylivoima. New Englandin legendaarisen pelinrakentajan Tom Bradyn pelipaitoja vilisi silmissä, kun taas Seahawksin paidoissa taas luki pelinrakentaja Russell Wilsonin nimen ja numeron sijaan vähintään yhtä usein 24 Lynch tai 25 Sherman. Marshawn Lynch on liigan kovimpia keskushyökkääjiä (running back) ja kulmapuolustaja (cornerback) Richard Sherman Legion of Boom -heittopuolustuksen supertähti sekä yksi liigan kovimmista trash talk -uhoajista.

Olen usein yrittänyt pähkäillä, miksi pidän jenkkifutiksesta niin paljon. Pikkupoikana ihastuin ensin Cincinnati Bengalsin tiikerinraitaisiin kypäriin, kun joukkue kävi 1980-luvun lopussa häviämässä Super Bowlin Joe Montanan San Francisco 49ersille. Jonkinlainen fanisuhde pääsi muodostumaan. Cincinnati ei ole tuon 25-vuotisen fanisuhteen aikana voittanut ainuttakaan playoff-ottelua, puhumattakaan Super Bowliin palaamisesta.

Hiljalleen aloin tuntea peliasujen lisäksi myös lajin sääntöjä ja koukutuin lopullisesti. Pelikirjoista puhutaan monissa palloilulajeissa, mutta harvassa pallopelissä kirja on yhtä paksu kuin jenkkifutiksessa. Sääntökirjasta puhumattakaan. Muodostelmia ja ns. pelikutsuja on niin paljon, että eurooppalaiseen futiksen näkökulmasta tilanne on vähän sama kuin jos joukkue joka kerta hyökkäykseen lähtiessään vaihtaisi uuteen pelaajaryhmitykseen. Tämä hyökkäys mennään 4-4-2:lla, seuraava 3-5-2:lla, ehkä kokeillaan jopa joulukuusta…

Jenkkifutisjoukkue jakaantuu lisäksi kahteen täysin erilliseen 11 pelaajan yksikköön, hyökkäykseen ja puolustukseen, jotka eivät ole ikinä kentällä samaan aikaan. Sekä kolmanteen, potkutilanteet hoitavaan erikoisjoukkueeseen (special teams). Tässä on jotain erityisen kutkuttavaa.

Tom Brady sai seurata kentän laidalla täysin avuttomana päätään pidellen, kun Seattlen hyökkäys astui kentälle kaksi minuuttia ennen pelin loppua. Bradyn toivo oli joukkueensa puolustuksessa. Eikä hyvältä näyttänyt: Seahawks marssi noin minuutissa vain jaardin päähän vastustajansa maalialueesta. Joukkue oli neljä pistettä perässä, ja näytti etenevän helposti maalialueelle seitsemän pisteen (touchdownin) arvoisesti. Seattlen valmennuksen yritys kuluttaa kello mahdollisimman lähelle nollaa kostautui kuitenkin karusti, kun nuori rookie-puolustaja Malcolm Butler katkaisi Russell Wilsonin heiton.

Ennen syötönkatkoa Seahawks-fanit katsomossa juhlivat jo melkein voittoa. Kunnes lyhistyivät tuoleihinsa epäuskoisina. NFL:n verkkosivuilta löytyvässä videossaottelun käsittämätön loppu avautuu erityisen hyvin.

Videolla näkyy, miten Seahawks on lähes varma voitostaan ja keskittyy lähinnä sekuntien kanssa taktikointiin. Brady sen sijaan tuskailee vieressä istuvalle valmentajalle: ”Our D’s gotta make a play.” (”Puolustuksemme pitää hoitaa homma.”) Butler hoiti homman. Seattlen päätöstä heittää yhden jaardin linjalta taas ruoditaan vielä vuosikausia.

The Wall Street Journal kirjoitti tammikuussa kiinnostavan artikkelin, jossa oli kellotettu neljää televisioitua NFL-ottelua. Ynnäilyn tulos: noin kolmen tunnin lähetyksessä on keskimäärin 11 minuuttia varsinaista peliä. YKSITOISTA. Super Bowlin voittanut New England Patriots oli tämän perusteella 19 ottelun mestaruuskaudellaan tositoimissa vain noin kolme ja puoli tuntia!

Kummallista? Ikävystyttävää? Kaikkea muuta. Väitän, että tämä poikkeuksellinen epäsuhta yhtäältä varsinaisen toiminnan ja toisaalta odottelun, taktikoinnin ja kellonhallinnan välillä tekee jenkkifutiksesta niin hienon lajin. Aikaa piisaa tapahtumien ja taktiikoiden analysointiin – jonka selostajat ja kommentaattorit todella osaavat.

Usein aikalisien käyttö ja sääntökirjan yksityiskohdat ratkovat otteluita aivan viime hetkillä. Tai miltei tuntemattomat kulmapuolustajat, kuten Malcolm Butler.

Sitä paitsi jos elämä kestäisi 180 minuuttia, 11 minuuttia olisi luultavasti aika tarkka arvio sen sisältämästä todellisesta toiminnasta.