Istahdin työmatkalla bussiin selkä menosuuntaan neljän hengen vastakkain oleville tuoleille ja kaivoin puhelimen taskusta.

Pelasin pari kierrosta kännykällä, mutta jostain syystä ei huvittanut tällä kertaa pelata pidempään. Vilkaisin Uutisvahdista tuoreimmat; Pietarin trollitehtaasta mielenkiintoinen juttu.

Kun en jaksanut enää tuijottaa ruutua, laitoin puhelimen takaisin taskuun. Katselin aamuruuhkan ihmisiä. Osalla kännykät kädessä, yksi rouva kauempana luki HBL:ää, muutamalla valkoiset nauhat kiemurtelivat kohti korvia, osa katseli hiljaisina kuraisia maisemia.

Olisipa hauskaa keskustella jonkun kanssa jostain. Mutta en tietenkään sanonut kenellekään mitään.

Vastapäätäni istahti sievä nainen, ehkä minun ikäiseni. Hänelläkin oli termosmuki mukanaan. Ei haitannut vaikka omassani oli teetä ja hänellä varmasti kahvia.

_"Huomenta! Kahvia vai teetä? Aika iso muki! Kumma kun niin harvoin näkee muilla näitä termosmukeja, suomalaiset kun ovat niin kovia kahvinjuojia. Mihin matka?" _

Jäivät sanomatta. En kehdannut edes katsoa päin. Eihän se ole tapana.

Sitten naisen viereen istui tukeva ja reippaanoloinen eläkeläisrouva. Hän sentään puhuu ääneen: "Huomenta! Nukuin tänään pommiin. Kakskyt yli vasta heräsin kun nukuin siellä perähuoneessa eikä kukaan herättänyt. Aamupala meillä loppuu puoli kymmeneltä, siellä on puuroa ja kahvia."

Vähän turpeat kasvot, varmaan lääkkeistä. Iloinen kuitenkin ja puhuu ihan selviä ja ystävällisiä asioita. Ehkä voisin vastata jotain. Mutta nuorempi nainen ehti ensin. "Huomenta. Joo."

Minua alkoi yskittää. _"Ai sulla on flunssaa?" _kysyi rouva.

Avasin vihdoin suuni. "Joo. Aika sitkeä yskä."

Nuori nainen painoi stopia. Tajusin että hän jää samalla pysäkillä pois kuin minä.

_"Paranemisia! Ja hyvää jatkoa", _vanhempi rouva toivotti meille, kun jäimme pois.

Hyppäsin nuoren naisen jälkeen ovesta ulos ja lähdin seuraamaan. Tai siltä minusta tuntui, kun hän kävelikin samaan suuntaan.

Hän käveli täysin samaa vauhtia kuin minä. Kiihdytin mutkan jälkeen vauhtia ylämäkeen, että pääsisin ohi ja ettei hän luulisi jotain. Tiedä vaikka säikähtäisi kun vastapäätä istunut mies päättää jäädä samalla pysäkillä pois ja kääntyy kahdessa mutkassa samaan suuntaan aivan perässä.

Mietin että olisin sanonut hänelle ohitushetkellä kuinka sietämättömän vaikealta keskustelunavaus helsinkiläisessä aamubussissa tuntuu. Ajattelin, että ehkä lievästi ironinen metakeskustelu voisi olla sopiva aloitus. Välimatkamme kuitenkin kasvoi, kun en viitsinyt palata vanhaan kävelyvauhtiini hänet ohitettuani. Onhan se autoillessakin raivostuttavaa, jos joku ohittaa ja alkaa sitten edessä hidastella.

Kävelin muutaman minuutin ja pysähdyin valoihin. Vilkaisin taakseni. Hän oli viidentoista metrin päässä. Mutta saavutti minut juuri kun valot vaihtuivat. Jatkoin reippaasti eteenpäin kohti työpaikkaani.

Nuori nainen käveli yllättäen perässäni samasta portista sisäpihalle. Ja sitten samasta rapun ovesta sisään. Huomasin hänellä samanvärisen avainkortin kuin itselläni.

Tuo kaunis nainen on samassa työpaikassa kuin minä, mutta en ole ikinä tavannut aikaisemmin, ajattelin. Tai sitten en vain tunnistanut pipopäistä kaunotarta.

Vilkaisin aulassa iltapäivälehden etusivua. Nainen ehti edelleni. Lähdin lompsimaan kohti omaa avokonttoriani, nainen meni edellä samaan suuntaan. Kaksi kertaa samoista ovista, kaksi kertaa samaa pitkää käytävää. Ei kai hän nyt herranen aika vaan ole samasta kerroksestakin!

Juuri ennen oman toimistoni ovea hän jatkoikin eteenpäin kohti hissejä.

Meinasin huikata hyvät työpäivät.

Kirjoittaja on Ylen aikaisen iltapäiväjuontaja ja puhuu työkseen radioaalloilla klo 15 alkaen usean tunnin ajan.