Oletko koskaan miettinyt, mitä kaikkea hyvinvointiin liittyvää sinä mittaat ja lasket arkielämässäsi? Minä lasken pyöräiltyjä työmatkakilometrejä, yöuneen käytettyjä tunteja, proteiinin määrää aterioilla, kuntosalikertoja viikossa – ja siellä salilla minä vasta laskenkin.
Entä oletko koskaan mitannut vyötärönympärystäsi? En minäkään ollut ennen kuin puolitoista vuotta sitten, kun aloitin työni terveysviestinnän parissa.
Todennäköisempää onkin, että ikäisistäni useampi on kokeillut puhelimella jotain liikuntasovellusta tai esimerkiksi aktiivisuusranneketta kuin ottanut perinteisen mittanauhan käteensä.
Itsensä mittaaminen, tulosten jakaminen ja hyödyntäminen hyvinvoinnin näkökulmasta ovat osa viitisen vuotta sitten alkunsa saanutta Quantified self -ilmiötä. Siinä itsemittaus nähdään mahdollisuutena saada itsestä irti enemmän urheilijana, työntekijänä, ruokailijana ja nukkujana - kuulostaa houkuttelevalta, eikö totta?
Ei ihme, että trendikäs kehon mittaaminen ja arviointi kiinnostavat niin monia, sillä nehän juurrutetaan meihin jo lapsuuden neuvoloista ja alakoulun traumaattisista urheilusuorituksista lähtien.
Toisaalta mitään uutta mittauksissa ei ole esimerkiksi Pohjois-Karjala projektin näkökulmasta; juuri mittauksilla ja itsetietoisuudella ihmisiä haluttiin ja halutaan edelleen kannustaa huolehtimaan itsestään. Vaatteilla ja tekosyillä itseään saa huijattua helposti, numerot kertovat totuuden kehostasi.
Kansanterveyden näkökulmasta tämäkään trendi ei suomalaisia pelasta; tutkimusten mukaan mittareita käyttävät lähinnä ne, jotka huolehtivat itsestään jo muutenkin tarpeeksi. (HS 10.12.2014)
Mittaamiset ja kehotietoisuus ovatkin askeleita kohti kehittyvää terveysteknologiaa, jolta odotetaan mullistuksia esimerkiksi kansansairauksien hoitamisessa.
Joskus unohtuu, että toiset tarvitsevat lukuja elääkseen, kuten oma lapseni, joka sairastaa diabetesta. Perheemme arkielämä pyöriikin mittaamisten ja numeroiden, hiilihydraattien ja insuliinien ympärillä.
Kieltämättä kaukosäätimellä annettavat lääkkeet tai piilolinssillä hoidettava verensokerin mittaus kuulostavat houkuttelevilta. Nythän homma hoidetaan melko alkukantaisella tavalla – mittaamalla verensokerin sormenpäästä keskimäärin kymmenen kertaa päivässä ja piikittämällä lasta noin seitsemän kertaa päivässä.
Numerot ja mittaamiset kolahtavat ihmisiin eri tavoin. Monet ovat saaneet askelmittareista tai sykemittareista treenikumppanin, joka kannustaa parempiin suorituksiin – ainakin toistaiseksi ennen seuraavaa liikuntatrendiä.
Toisille mittaaminen luo arkeen keinotekoisia paineita vaikkapa nukkumisen tai syömisen suhteen. Pahimmillaan mittaamisesta tulee pakkomielle, jonka avulla omasta elämästä pyritään tekemään hallittu ja mitattu projekti.
”Tiedätkö sen fiiliksen, kun olet kone? Teet kaiken ja pystyt lähes kaikkeen…Tee enemmän, tee kovempaa, tee paremmin, ole POSITIIVINEN! Mene, tee, paina, hymyile, tee, mene, suorita, onnistu.”
Edellinen teksti on lainaus kilpaurheilija Noora Toivion blogista, jossa hän käsittelee elämäänsä ennen viime tammikuista burnoutia ja aamua, jolloin hän ei enää jaksanut nousta ylös sängystään.
Monille mittaukset saapuvat tänä jouluna kotiin hittilahjan eli aktiivisuusrannekkeen muodossa. Jos sellainen tupsahtaa sinulle paketista yllättäen, neuvoisin suhtautumaan siihen uteliaasti kuin uuteen tuttavuuteen. Entä jos vuoden päästä jaksatkin nousta aamuisin työpaikan portaat ylös arkiaktiivisuuden lisääntyessä? Entä jos tämä onkin se pieni sysäys, joka saa sinut vuoden alusta ottamaan pieniä askeleita kohti terveempää tulevaa vuotta?
_Jonna Ekroos
_Kirjoittaja työskentelee Pohjois-Karjalan kansanterveyden keskuksen viestintäsuunnittelijana.