Vietin Tukholmassa viisi intensiivistä kansanlaulukonferenssipäivää. Konferenssiin oli kutsuttu sekä Pohjoismaiden että Baltian maiden eri korkeakouluissa toimivia kansanlaulun opettajia sekä opiskelevia tai opiskelleita opiskelijoita. Käsiteltävää asiaa oli niin paljon, ettemme ehtineet paneutua syvemmin mihinkään erityisesti ja jo kesken konferenssin ymmärsimme, että yksi kerta ei riitä. Onneksi jatkoa seuraa jo kahden vuoden kuluttua.

Eri aiheiden esittelyajat olivat konferenssikäytäntöjen mukaisesti lyhykäiset: kaksikymmentä minuuttia esittelyä, kymmenen kysymyksiä. Aihepiirit liikkuivat eri kansanomaisissa äänenmuodostuksissa ja estetiikoissa, taiteellisessa tutkimuksessa, improvisaatiossa sekä pedagogiikan ja taiteilijuuden yhdistämisessä. Moni meistä on sekä opettaja että omaa taiteellista uraa tekevä laulaja. Näiden kahden asian yhdistäminen menestyksekkäästi onkin varsinainen pähkinä purtavaksi. Voidaksemme toimia oikeasti monipuolisina ja pätevinä opettajina meillä on oltava vankka ja jatkuva kokemus taiteellisesta työskentelystä.

Ei riitä, että silloin joskus tuli käytyä kerran keikalla laulamassa. Kun tähän vielä yhdistää perheen perustamisen ja pienet lapset, on tasapainoilu erityisen haastavaa. Itselleni levy-yhtiön edustaja puuskahti, että etkös tiedä että tällä alalla ei lapsia tehdä. Olin juuri kertonut onnellisena tulevasta perheenlisäyksestä. Siitä on nyt aikaa parikymmentä vuotta mutta samat tasapainoilun haasteet ovat edelleen läsnä.

Epäviralliset keskustelut käsittelivät muun muassa musiikin esittämiseen liittyviä sukupuoliroolimalleja, jotka vaivihkaa jäytävät jossain takaraivoissamme. Tytöt voivat laulaa, soittaa huilua ja viulua, pojat hoitavat komppisoittimet. Miten hassu ajatus! Seuraavan kerran, kun tyttäremme haluavatkin soittaa vaikka bassoa tai rumpuja niin kannustus olkoon suuri! Niin, ja kansanlaulajajoukkomme on joltisenkin naisvaltainen. Lisää miehiä kaivataan.

Konferenssi osoitti selvästi sen, että kansanlaulun niin sanotusti akateeminen tai ainakin korkeakouluihin sidoksissa oleva yhteisö kaipaa yhteistä keskustelufoorumia, asioiden ja kokemusten jakamista sekä muiden tällä kovin marginaalisella musiikin alalla toimivien tapaamista. Itse huomasin, miten hienoa oli eri esityksiä kuunnellessa muodostaa omia käsityksiä uudestaan. Nautin suunnattomasti siitä, että joidenkin esitysten kohdalla olin asioista eri mieltä. Sain tilaisuuden pohtia, mikä kyseisessä esityksessä ei vastannut omia näkemyksiäni, mitkä olivat vasta-argumenttini. Huomasin sitä kautta pääseväni ajatuksissani huomattavasti pidemmälle, kuin ehkä olisin päässyt, jos olisin ollut samaa mieltä kaikkien kanssa.

Eri mieltä oleminen on kuin tajunnan laajentamista ilman päihteitä. Terveellistä puuhaa siis. Tuntui hyvältä myös olla samaa mieltä, oivaltaa uusia asioita ja haltioitua uusista oivalluksista. Erityisen ihanaa oli löytää sielunkumppaneita, joiden kanssa saattoi olla yhdessä samaa mieltä ja eri mieltä. Näillä kohtaamisilla porskuttaa taas pitkälle. Ja keskustelu jatkukoon!

Sanna Kurki-Suonio

Kolumnisti on joensuulainen muusikko ja musiikinopettaja.