Syyskuisena aamuna nousin Kuopiontien varresta Outokumpu-Joensuu -linja-autoon. Tätä ennen olin yli kaksikymmentä vuotta tehnyt parinkymmenen kilometrin työmatkat Joensuuhun henkilöautolla - viime kesän yhden aamun poikkeusta lukuun ottamatta. Koulumatkoihin linja-autoa käyttäneiltä nuorilta olin kuullut, että aamuvuorojen linja-autoissa ei välttämättä riitä kaikille istumapaikkoja. Paikka kuitenkin löytyi. Siitä huolimatta tunsin itseni kummajaiseksi.
Valtioneuvoston päättämiin valtakunnallisiin alueidenkäyttötavoitteisiin kuuluu yhdyskuntarakenteen eheyttäminen ja toimiva aluerakenne eli myös joukkoliikenteen edellytysten parantaminen. Tavoitteet näkyvät maakuntien ja kuntien suunnittelussa sekä valtion viranomaisten toiminnassa. Ei olisi pahitteeksi, jos valtion virkamies eläisi näiden tavoitteiden hengessä: asuisi taajamassa, välttäisi henkilöauton käyttöä ja käyttäisi joukkoliikennettä.
Pohjois-Karjalassa valtakunnallisia alueidenkäyttötavoitteita on sovellettu alueellemme sopivalla tavalla. Suurin tarve yhdyskuntarakenteen eheyttämiselle on muualla. Paineita rakenteen hajautumiseen on erityisesti Etelä-Suomen nopeimmin kasvaneiden kaupunkiseutujen tuntumassa, joissa asuntojen hintojen nousu on ohjannut etenkin nuoria lapsiperheitä kehysalueille. Meillä syyt voivat liittyä enemmän haluttuun elämäntapaan ja harrastuksiin.
Asuinpaikkani valintaan lamavuonna 1992 vaikuttivat monet tekijät. Omakotitalon hankinta tuli epävarmoina aikoina eteen pitkälti sattumalta. Kohtuullinen matka työpaikoille, kehittyvän Pärnävaaran urheilukeskuksen ja valtatien läheisyys, sijainti kaupungista syntymämaakunnan suuntaan ja Liperin silloisen maaseutusihteerin aktiivisuus olivat ostopäätöksessä kohteen ja sen hinnan ohella merkittävässä asemassa.
Väljä tontti taajaman ulkopuolella tuntui sopivalta asuinpaikalta. Ja tuntuu vieläkin. Yksityistien päällystäminen, vesijohtoverkko, kevyenliikenteen kaista ja nelikaistainen moottoriväylä Joensuuhun on saatu aikaan parin vuosikymmenen aikana. Kun tähän lisätään tänä syksynä valmistuva jätevesiverkko, on kehitys ollut myönteistä niin asukkaiden kuin ympäristönkin kannalta.
Henkilöauton käyttöä työmatkoihin olen perustellut työn luonteella, auton tarpeella työpäivän aikana, epäsäännöllisillä työajoilla, lasten päivähoitokuljetuksilla ja ruokakauppakäynneillä. Viime vuosina kimppakyyti lukiolaisten kanssa on ollut pätevä peruste. Tällä hetkellä minulla ei juuri ole näitä perusteita olla tekemättä työmatkoja linja-autolla tai lihasvoimin.
Linja-autolla matkustaminen on mukavaa, turvallista ja ympäristöä säästävää. Asuinpaikan sijainnista johtuen ehdin aamun ensimmäisellä linja-autovuorolla Joensuuhun kuitenkin vasta viittä vaille kahdeksan eli juuri ennen viraston avautumista. Paluukyytejä lähtee sen verran harvoin, että toimistotyöpäivä matkoineen pitenisi yli kahdella tunnilla. Linja-autovuoroissa olisi enemmän valinnanvaraa, jos olisimme valinneet asuinpaikan taajamasta lähempää maakuntakeskusta.
Miksi tunsin itseni linja-autossa kummajaiseksi? Yli viisikymmentäpaikkaisessa autossa oli arvioni mukaan noin 30 työmatkalla olevaa naista, viisitoista tyttöä ja kymmenen poikaa matkalla ammattikouluun tai lukioon sekä minä. Kuljettaja oli keski-ikäinen mies. Mikäli kaikilla pojilla olisivat mopot olleet kunnossa tai kevytmoottoripyörän tankissa bensaa, olisi heitä varmaan ollut vielä vähemmän. Miesten vähyyttä tuskin selittää se, että kaikilla Kuopion suunnasta Joensuuhun töihin tulevista miehistä työpäivä alkaisi ennen kahdeksaa. Mennään tytöt, pojat, naiset ja miehet bussilla, silloin kun se on käytettävissä.