Jalkapallon MM-kisojen aikaan on taas odotetusti keskusteltu paljon tuomarityöskentelystä. Upouudesta maaliviivateknologiasta, paitsiotuomioista, ulosajoista ja päätyrajatuomareista (tai siitä miksi ihmeessä niitä ei ole).
Vihdoin käyttöön otetut maaliviivatarkistukset ovat iso askel. Näissä kisoissa esimerkiksi Englannin Frank Lampardilta 2010 MM-kisoissa ryöstetty selvä maali Saksaa vastaan ei enää olisi mahdollinen. Riittääkö se? Myös meneillään olevissa kisoissa on ollut tilanteita, joissa kyseenalaiset paitsioliputukset tai viheltämättä jätetyt rangaistuspotkut ovat vieneet lähes satavarmasti maaleja. Puhumattakaan muutamista isoista ulosajopäätöksistä – punaisista korteista joita on nostettu tai jätetty nostamatta.
Kaiken kaikkiaan tuomarityöskentely on ollut mielestäni ensiluokkaista, kun ottaa huomioon oikeudenjakajien tehtävän. Paitsioliputuksista vastaavat avustavat joutuvat silmänräpäyksessä tekemään ihmissilmälle mahdottomia päätöksiä. On suoranainen ihme, kuinka usein nämä liputukset osuvat oikeaan. Samaa voi sanoa kentällä viilettävästä erotuomarista, jonka silmäparin varassa on havaita rikkeet vaikkapa kulmapotkutilanteissa, joissa pitkälti toistakymmentä pelaajaa kamppailee toisiaan vastaan.
Futis on epäselvien tuomioiden kannalta hankala laji, koska kello juoksee koko ajan. Tästä huolimatta olen pohtinut, voisiko esimerkiksi tenniksestä tai amerikkalaisesta jalkapallosta tuttu haastemahdollisuus olla yksi ratkaisu isoimpien virheiden eliminoimiseksi. Kummallekin joukkueelle yksi tai kaksi mahdollisuutta pelin aikana haastaa paitsiovihellys tai muu merkittävä tuomio. Käytännön toteutus ei olisi ongelmaton, mutta ehkä jonkinlainen kokeilu voisi silti olla mahdollinen?
Tai sitten ne tuomarit ja niiden lukumäärä. Jenkkifutiksessa kentällä tai sen laidalla on yhden päätuomarin lisäksi kuusi muuta oikeudenjakajaa (joiden tehtävänä on toki valvoa noin miljoonaa sääntöä, jotka koskevat sekä pallollisia että ei-pallollisia pelaajia). Futiskenttä on aika iso, ja toisinaan ihmetyttää miksi hankalat tuomiot valtavalla pelialueella on sysätty miltei kokonaan yhden ihmisen harteille. Ihmisen, joka väistämättä tekee virheitä.
Luin jokin aika sitten Paul Austerin ja J.M. Coetzeen välisen kirjeenvaihtokirjan Here And Now – letters: 2008–2011. Ikääntyvät kirjailijasedät puhuvat siinä yllättävän paljon urheilusta. Yksi tarinoista oli Austerin kuvaus Major League Baseball -joukkue Detroit Tigersin syöttäjä Armando Galarragan lähes täydellisestä pelistä kesällä 2010.
Täydellinen peli eli perfect game tarkoittaa baseballissa sitä, ettei yksikään vastustajan lyöjä pääse ottelussa kertaakaan pesälle. Tämä tarkoittaa käytännössä kolmea pelaajaa jokaisessa yhdeksässä vuoroparissa, yhteensä 27:ää pelaajaa koko ottelussa.
Baseballia on pelattu Yhdysvalloissa 1800-luvulta asti, yhteensä ehkä noin neljännesmiljoona pääammattilaissarjan ottelua. Täydellisiä pelejä on näissä otteluissa nähty yhteensä 23. Kaksikymmentäkolme. Tapahtuneen todennäköisyys on yhden baseball-bloggaajan mukaan jotakuinkin yhden suhde 18 000:een.
Detroitin Galarraga oli liittymässä tähän järjettömän harvalukuiseen joukkoon. 26 lyöjää oli jo palanut, kun 27:s pyrki kohti ykköspesää. Televisiokamerat paljastivat tämän palaneen selvästi ennen pesälle pääsyä, mutta tilanteen tuominnut tuomari Jim Joyce teki karkean virheen ja väitti pelaajan olleen turvassa.
Galarragan reaktio tapahtuneeseen oli rauhallinen. Auster kuvaa, kuinka nuori venezuelalainen vain hymyili lempeän epäuskoisesti. Tämän jälkeen hän hoiteli pelistä vielä 28:nnen lyöjän. Ottelun jälkeen virheensä tajunnut Joyce oli median edessä täysin murtunut mies ja syytti itseään Galarragan täydellisen pelin ryöstämisestä. Pelaaja itse antoi Joycelle saman tien anteeksi. Kaikki tekevät virheitä, Galarraga totesi.
Ja kaikkihan me teemme. Urheilufanina tuntuu vain joskus raastavan pahalta niin oikeudenjakajia kuin joukkueitakin kohtaan, kun nuo virheet ratkovat otteluita, mestaruuksiakin.
Ehkä juuri virheet ja epätäydellisyys tekevät jalkapallosta ja urheilusta taidetta tieteen sijaan. Ehkä juuri siksi jaksamme vääntää kättä lajin tapahtumista niin intohimoisesti. Mutta katoaisiko intohimo tai taide lajista, jos kentällä tai sen laidalla vielä useampi silmäpari yrittäisi varmistaa mahdollisimman monen tuomion menevän oikein?
Tärkeää on myös oikeudenmukaisuus, ja huutavia vääryyksiä on hankala sulattaa millä tahansa pelikentällä. Joskus siihen silti pystyvät kovimmatkin – tai ehkä varsinkin kovimmat – urheilijat.
Kun tuomari seuraavan kerran mokaa MM-viheriöllä, yritän ajatella Armando Galarragaa.
Tommy Lindgren