Tätä kirjoittaessani jalkapallon MM-kisojen alkuun on enää noin viikko. Seuraa siis eräänlainen rakkaudentunnustus.
Olen kannattanut Italian maajoukkuetta Azzurria vuodesta 1986. Meksikon MM-kisoista, jotka olivat ensimmäiset joista muistan jotain.
Turnauksen lisäksi muistan pihapelit naapuritalossa asuneen, Ultimaattisena Gämblääjänäkin tunnetun vuoden radiojuontajan sekä parin muun kaverin kanssa. Gämblääjä oli kova pelaamaan jalkapalloa, paljon parempi kuin minä. Minä tosin olin umpisurkea. Vielä kovempi Gämblääjä oli selostamaan omaa pelaamistaan. Usein hän oli pukeutunut Argentiinan pelipaitaan (toisinaan myös Brasilian) ja eläytyi pelatessaan voimakkaasti myyttisen "Marakonnan" rooliin.
Vuoden 1982 Italian maailmanmestaruuden aikaan olin vasta 5-vuotias. Äitini oli leikannut sanomalehdestä Paolo Rossin kuvan, ja nupittanut sen ilmoitustaululle puhelimen viereen. Noihin aikoihin puhelin oli kiinni seinässä, sen ulkoa opeteltujen numeroiden kampeamisessa kesti ikuisuus, eikä sillä voinut twiitata hehkutuksia Italian heiveröisen tähtihyökkääjä Rossin ihmeteoista.
Vuoteen 1986 mennessä olin valinnut Italian. Tai Italia oli valinnut minut. Ehkä äidin Italia-rakkauden ja kielitaidon, ehkä ilmoitustaulu-Rossin, ehkä silmiä miellyttäneen sinisen pelipaidan vuoksi. Ehkä Zengan, Bergomin, Altobellin, Donadonin tai Maldinin vuoksi. Tai siksi, että Subbuteo-pöytäjalkapallopelissäni oli kaksi joukkuetta, ja Gämblääjä halusi aina olla Argentiina. Myöhemmin myös kahvin, ruoan, Välimeren, Rooman, Fabrizio de Andrèn ja ystävien vuoksi.
Meksikossa 1986 Italia ei (tietenkään) enää voittanut. Eikä 1988. Eikä 1990, 1994, 1996, 1998, 2000, 2002 tai 2004. Yhdeksän MM- ja EM-lopputurnausta, kaksi finaalia, kaksikymmentä vuotta täynnä odotusta ja pettymyksiä. Onneksi kasvoin samaan aikaan aikuiseksi ja koin elämässäni myös monia onnellisia hetkiä.
Toisaalta heikomminkin olisi voinut käydä. Italia on sentään yksi MM-historian menestyneimmistä maista. Ennen ensimmäistä omistamaani Azzurrin pelipaitaa, englantilaismiehen nainut kummitäti antoi synttärilahjaksi Englannin maajoukkueen peliasun – shortseineen, sukkineen kaikkineen. Valokuvataiteilija Kari Riipinen on ikuistanut minut siihen pukeutuneena hienoon Polaroid-kollaasiin. Takapihan nurmikolla 1986, yhdeksänvuotiaana. Jos olisin sittenkin valinnut saarivaltakunnan, odotukseni olisi ollut vielä pidempi. Ja jatkuisi yhä.
Rakkauden sementoi viimeistään vuoden 1994 MM-kisoissa pieni poninhäntäinen buddhalainen kymppipaidassa. Roberto Baggio, joka oli vienyt Italian lähes yksin loppuotteluun asti – ja joka finaalin rangaistuspotkukilpailussa ampui ratkaisevan pilkun taivaan tuuliin.
Ei Italia ansainnut voittaa, mutta ei myöskään hävitä niin julmasti. Baggion harteilta alas nuokahtava pää on piirtynyt ikuisesti muistiini. Itkuinen, musertunut hahmo, joka näyttää siltä kuin ilmat olisi lyöty pihalle. Kun tuollaisen tappion on saanut myötäelää, ei voi enää päästää irti. Sen jälkeen kärsimyksen korjaavaa lunastusta odottaa vaikka hautaan saakka.
Julmuus jatkui vielä vuoden 2000 EM-finaalissa, jossa Italia oli sekuntien päässä mestaruudesta. Silloinkin itkin. Parikymppinen nuori aikuinen kannattamassa 9-vuotiaana valitsemaansa suosikkijoukkuetta. Vierasta maata, jossa ei ole koskaan majaillut kerralla kuukautta pidempään. Hullua? Ehkä. Vähän hullunkurista ainakin.
Kuusi vuotta myöhemmin 20-vuotinen odotus päättyi. Saksan MM-finaali 2006 oli luultavasti liian dramaattinen kokemus, koska useimmiten ajatukseni palaavat välierään. Andrea Pirlon uskomattomaan magicjohnsonmaiseen no-look-syöttöön puolustaja Fabio Grossolle sekä tämän kierteiseen laukaukseen isäntämaan verkkoon jatkoajan viime hetkillä.
Tuona iltana jalkapallo oli peli, jossa 22 miestä jahtasi palloa 120 minuutin ajan, ja lopussa Saksa ei voittanut. Oli täydellinen, lämmin kesäilta. Pyöräilin Dubrovnik-baarin kisakatsomosta kotiin Italian paidassa ja olin aivan naurettavan onnellinen.
Alkamassa on kymmenes MM-lopputurnaus elinaikanani. Italia on ollut mukana jokaisessa. Juuri ennen turnauksen alkua täytän 37. Ensimmäisen kuukauden ajattelin silti olla yhdeksänvuotias.
Tommy Lindgren