Amerikkalaisen ammattilaisurheilun toistetuimpia mietelauseita on hieno kiteytys UCLA:n yliopiston jenkkifutisjoukkuetta 1950-luvulla valmentaneelta Henry Russell "Red" Sandersilta: "Winning isn't everything. It's the only thing." Suomennos ei tee sille täysin oikeutta, mutta ajatus on jotakuinkin tämä: voittaminen ei ole tärkein, vaan ainoa asia.
Sandersin sanat kertovat enemmän ihanteista kuin todellisuudesta. Voittaminen voi olla urheilijan ainoa tavoite, mutta hätkähdyttävän iso osa kaikesta kilpaurheilusta on silti yhtä häviämistä. Siihen saavat tottua jopa urheiluhistorian suurimmat sankarit.
Tennishistorian menestynein miespelaaja Roger Federer on voittanut 17 tenniksen Grand Slam -turnausta. Käsittämätön luku. Silti Federerinkin Grand Slam -turnaus on päättynyt 42 kertaa tappioon.
Wayne Gretzky pelasi NHL:ssä kaikkiaan 20 kautta. Stanley Cup -finaaleihin Gretzky joukkueineen pääsi kuusi kertaa, joista mestaruuksia kertyi neljä. Toisin sanoen yhden jääkiekkohistorian suurimmista dynastioista – 80-luvun Edmonton Oilersin – kirkkain supertähti joutui 16 kertaa urallaan poistumaan kaukalosta häviäjänä. Yksi mestaruus viittä pettymykseen päättynyttä kautta kohti.
Michael Jordan sai ammattilaisuransa alussa tahkoa NBA:n parketteja kuusi vuotta ilman mestaruuksia. Seitsemäntenä vihdoin tärppäsi, ja Jordan johti Chicago Bullsin lopulta kuuteen NBA-titteliin 15 kautta kestäneellä urallaan. Yhdeksän pelikauden päätteeksi Jordankin joutui tunnustamaan toisen joukkueen paremmaksi.
Odottavan aikaa sanotaan pitkäksi, mutta vielä pidempi on pokaaleja odottavan kannattajan aika. 1990-luvun Bulls-fanit eivät tiedä siitä mitään, mutta saman joukkueen 2010-lukulaiset kannattajat jo aika paljon enemmän.
Meksikon MM-kisojen aikaan ryhdyin itse 9-vuotiaan futisfanin määrätietoisuudella Italian kannattajaksi. Vaikka neljä maailmanmestaruutta voittanut maa on yksi jalkapallohistorian menestyneimmistä, jouduin silti nielemään 1986 kisoista alkaen MM- ja EM-pettymyksiä 20 vuotta. Kunnes lopulta Fabio Cannavaro nosteli maailmanmestaruuspokaalia Berliinin taivaan alla.
Tuon voiton jälkeen oli iloinen, mutta myös oudon tyhjä olo. Päällimmäisenä mielessä pyöri, että tässäkö tämä nyt oli? Olin tottunut odotukseen, en sen täyttymiseen. Sekä toistelemaan perisuomalaiseen tapaan: Miksi meille – tai minulle – käy aina näin?
Italia on sentään mestaruuksia voittanut. Valtaosa MM-kisoissa pelanneista maista ei ole päässyt lähellekään. Itse asiassa lajista ja maanosasta toiseen, maailman pelikentät täyttyvät enimmäkseen joukkueista, joiden uskollisimmatkaan fanit eivät voi kuvitella juhlivansa jonain päivänä mestaruutta. Silti he jatkavat, kannustavat, iloitsevat ja uskovat. Edes pienempiin saavutuksiin.
Oma odotukseni oli myös pelkkää lastenleikkiä verrattuna esimerkiksi Detroit Red Wingsin faneihin, jotka 1997 juhlivat ensimmäistä Stanley Cupia 42 vuoteen. Tai New York Rangersin samaa pystiä 54 vuotta odottaneisiin kannattajiin. Tai baseball-joukkue Boston Red Soxin kärsimään 86-vuotiseen "Bambinon kiroukseen", joka sai nimensä joukkueesta pois kaupatun tähtipelaaja Babe Ruthin mukaan.
Bostonin punasukkien odotus päättyi vihdoin vuonna 2004, kun joukkue teki käsittämättömän nousun 0-3-tappioasemasta seitsemän ottelun playoff-sarjassa New York Yankeesia vastaan. Kolmen Yankeesille kärsityn häviön jälkeen Red Sox voitti kahdeksan matsia putkeen ja vei World Series -mestaruuden. Nyt niitä on tullut vajaan vuosikymmenen sisään jo kolme.
Toisinaan urheilussa tapahtuu asioita, joita tekee melkein mieli väittää kohtalon kouran ohjailemiksi. Pari vuotta ennen mestaruuskautta 2004 Boston Red Soxin omistajaksi oli ryhtynyt John W. Henry -niminen liikemies. Saman miehen Fenway Sports Group otti syksyllä 2010 haltuunsa myös toisen punasukkaisen joukkueen: Liverpoolin jalkapalloseuran.
Tänä keväänä, tasan 25 vuotta Hillsborough'n tragediasta ja 24 vuotta edellisestä liigatittelistä, Liverpoolilla on vihdoin Valioliigan voitto aivan näppiensä ulottuvilla. Samalla koko uransa joukkueessa pelanneella kotikaupungin pojalla Steven Gerrardilla on mahdollisuus saada pitkän seurauskollisuutensa kruunuksi ensimmäinen liigamestaruus.
Jotenkin sen Liverpoolille soisi. Ties vaikka joutuisivat odottamaan seuraavaa taas neljännesvuosisadan.
Tommy Lindgren