Kun kello lyö tiukan päivän päälle iltapäivällä viisi, korvissa soi, päässä suhisee ja ylimääräinen älämölö riipii hermoja.
On päästävä johonkin hetkeksi yksin, olemaan hiljaa. Edes hetkeksi.
Hiljaa ja ilman seuraa oleminen parantaa mieltä. Rauhoittuminen voi nitistää hiipivän päänsäryn. Syke tasaantuu, kohina hiljenee ja mieli alkaa kirkastua.
Pienikin tauko auttaa.
Kun saa vetäytyä hetkeksi omiin oloihinsa, tapahtuu ihmeitä. Palautuminen ei ala heti, mutta alkaa kuitenkin. Kireä ilme katoaa kasvoilta.
Silloin vasta huomaa, miten otsa on ollut vahingossa rypyllä koko päivän.
Hampaat kannattaa avata tiukasta purennasta. Leukaa tekee mieli venkoilla, saada jännitykset pois. Ja hartiat, ne pitää laskea alas, ehkä pyöräyttää päätä vasemmalle ja oikealle.
Ja sitten huomaa kuulevansahiljaisuuden. Kukaan ei vaadi mitään. Saan pitää suuni kiinni ja keskittyä itseeni.
Ajatus alkaa kulkea. Tajuan, mitä ehkä olisi voinut tehdä toisin. Mutta ehdin nähdä myös sen, mikä onnistui.
Ihan yksin on vaikea olla. Vaikka saisi jakaa kodin vain itsensä kanssa, ulottuvilla on monta laitetta, joiden päässä on satoja kavereita ja tukku tuntemattomia. Niistä on vaikea pysyä irti.
**Mutta kun tahtoo **olla hetken yksin, pitää olla yksin. Tuttavien kuulumisten selaaminen sosiaalisessa mediassa pistää kuplan rikki ja vie mielen ei-haluttuun suuntaan.
Hetken päästä jaksaa taas. Vaikka laittaa levyn soimaan, pirauttaa vanhalle ystävälle ja vaihtaa päivähöyryt iltapulinaksi.
Kun on ensin ollut yksin.