Olen usein miettinyt miksi urheilu merkitsee minulle niin paljon. Neurologi Oliver Sacks mainitsi taannoin näkemässäni videoklipissä, että filosofi Immanuel Kant kuvasi musiikkia – omaa työtäni – sanoilla "the quickening art". Quicken-verbi tarkoittaa nopeutumista tai kiihtymistä, joten vapaasti suomentaen kyse voisi olla "kiihdytystaiteesta". Musiikki kiihdyttää aistejamme ja laittaa meihin liikettä.
Kiihtyminen kuvaa hyvin myös urheilufanin mielenliikkeitä. Urheilun draama herättää niin monenlaisia tuntemuksia, että niiden analysoimiseen voisi kuluttaa päiväkausia psykiatrin sohvalla.
Jännittäminen, pelko, helpotus, riemu, ärsytys, epäusko ja pettymys (vain muutamia mainitakseni) ehtivät parin tunnin pelin tai kisan aikana muodostaa hengästyttävän kierteen sisuksissa. Niitä seuraa usein hämmentävä tyhjyyden tunne. Sama hölmö olo on moninkertainen, kun useamman viikon mittaiset MM-kisat tai olympialaiset päättyvät. Siinäkö se oli? Pitääkö nyt palata oman elämän pariin?
Ja sama kysymys toistuu: Miksi tämä on minulle niin tärkeää? Minkä takia kiihdyn ja liikutun seuratessani peliä tai kilpailua televisiosta tai stadionilla, ilman mitään henkilökohtaisia siteitä melko sattumanvaraisesti valikoituneihin lempiurheilijoihin tai -seuroihin?
Urheilun seuraaminen antaa mahdollisuuden todistaa hyviä tarinoita, ihmeellisiä suorituksia, kilvoittelua, luovuutta ja kauneuttakin. Samalla saa puhdistavan mahdollisuuden unohtaa tai kadottaa itsensä hetkeksi. Hyvän pelin pyörteissä kaikki muu häviää ympäriltä. Eikä kyse ole vain eskapismista, vaan myös siitä että voi tuntea olevansa osa isompaa joukkoa – samaa tapahtumaa tapittavaa, kynsiään pureskelevaa ihmislaumaa. Pidän sitä tärkeänä tunteena.
Yhteenkuuluvuuden tunne yltää tavallaan myös urheilijoihin. Roger Federeriä tai Lionel Messiä katsellessa minäkin – tenniksessä ja jalkapallossa täysin lahjaton ihmisapina – voin kokea ihmetystä ja iloa siitä, että olen saman ihmislajin edustaja heidän kanssaan. (Zlatanista en ole varma, Zlatan saattaa olla toiselta planeetalta.) Teoriassa, jos minulla olisi heidän ominaisuutensa ja olisin harjoitellut rajusti koko ikäni, voisin ehkä lyödä samanlaisen rystylyönnin tai antaa samanlaisen syötön. Nyt osakseni jää ihmetys. Ihmettelen mielelläni.
Myötäeläminen voi myös tuoda esiin ikävämpiä piirteitä omasta luonteesta. "Vedä jo, mikset vedä?!? VEDÄ SAATANA!" "Sika!" "Tuomari hei, osta silmät!" "Missä on tulos? Baxter ulos!" Toisinaan tulee otettua kaikki ihan liian vakavasti, eikä häviämiseenkään totu koskaan. Siihen kalvavaan harmiin, jonka oman suosikin mestaruushaaveiden kariutuminen tai putoaminen aiheuttaa. Aina on ensi kausi, seuraavat kisat. Ja ne ovat aina yhtä loputtoman kaukana.
Kaikkea tätä kohkaamista ympäröi läpitunkeva tunne, että juuri tämä peli on maailman vakavin juttu, juuri nyt, tämän ohikiitävän hetken. Siihen voi upota täysin, antaa sen viedä mukanaan. Kun se on ohi, taika taukoaa taas hetkeksi. Silloin saattaa toisinaan huomata, ettei lopputulos muuttanut omaa elämää millään ratkaisevalla tavalla.
Taikaa se ei silti himmennä. Seuraava vihellys, lähtölaukaus, kiekon pudotus, avauspotku tai -heitto odottaa jo. Salaa jo vähän odotan.
Tommy Lindgren