Vuosi vaihtuu. Sesongin kansanperinteisiin kuuluu vuoden suomalaisurheilijan tittelin jakaminen - sekä saman tien käynnistyvä kiistely siitä, kuinka väärä kulloinenkin valinta oli.
Norjassa väittely aloitettiin tänä vuonna etukäteen. Syyt löytyvät kuukauden takaa, jolloin 22-vuotias Magnus Carlsen villitsi vuonot shakin maailmanmestaruudellaan.
Yksimielisyys vallitsee sinänsä siitä, että saavutus on kansakunnalle historiallinen. Kiista onkin astetta hienosyisempi: voidaanko moinen urheilutunnustus luovuttaa lautapelaajalle muutenkin mitalirohmussa maassa?
Jonkinlaisia ennakkotapauksia on kyllä kaivettavissa naapurimaistammekin. Muistan hämmästykseni 1990-luvulla, kun kuulin, että entisessä Neuvostoliitossa valittiin toisinaan shakinpelaajia nimenomaan vuoden urheilijoiksi.
Ajatus vaikutti saman sarjan neukkujärjettömyydeltä kuin pahvista tehdyt autot ja suomalaisilta hamstratut sukkahousuvarastot. Ettäkö korkeimman tason urheilutunnustuksia todellakin tyrkytettiin huonoryhtisille hissukoille?
Tuolloiset lapsetkin ymmärsivät, että vastaavat tunnustukset kuuluvat urheilun todellisille sankareille - sellaisille kuten Mika Myllylä tai Lance Armstrong.
Sinänsä niin Carlsenin kuin neuvostopelaajienkin saavutukset ovat varmasti kovan harjoittelun ja poikkeuksellisen lahjakkuuden tulosta. Mutta eikö niiden mieltäminen urheilusaavutuksiksi ole umpinaurettavaa utopiaa, joka joutaa unohduksen romukoppaan - juuri niin kuin itse Neuvostoliittokin?
Kommunistien kuningaslaji
Ehkä olisi vielä syytä vilkaista lajiasetelmaa rautaesiripun aikana hieman tarkemmin.
Neuvostojohdolle kansainvälinen urheilumenestys oli tunnetusti mannaa. Suotuisat tulosliuskat huokuivat propaganda-arvoa: ne kertoivat harvinaisen konkreettisesti neuvostotyöläisen verrattomuudesta kapitalistiketkuihin nähden.
Shakilla oli Venäjällä jo valmiiksi vuosisatojen perinteet. Kylmä sota vankisti asemaa entisestään: lautapelien valtias mahdollisti elintärkeän älyllisen ylivoimaisuuden alleviivaamisen. Erityisesti maailmanmestarin titteli oli kansallinen kunnia-asia. Se ei saanut valahtaa ulkomaille - ainakaan länteen.
Nyt Carlsenin voitto on kuitenkin riistänyt kruunun länsivallan, vieläpä NATO-maan, huomaan. Kerta onkin kautta aikojen ensimmäinen - jos ei oteta lukuun dramaattista poikkeusta yli neljän vuosikymmenen takaa.
Ihmeellinen amerikkalainen
Myyttinen Bobby Fischer oli Carlsenin tavoin shakin ihmelapsi.
Tavallaan hänestä muotoutui oman aikansa Lance Armstrong: köyhän yksinhuoltajaäidin jenkkipoika, joka nöyryytti eurooppalaisia epäilijöitä heidän omassa lajissaan. Ei tarvittukaan kummempaa PR-siloittelua, että itseoppineesta nerosta sukeutui symboli amerikkalaisen yksilönvapauden ja peräänantamattomuuden mahdista.
Mestaruusmetsästystä varjosti kuitenkin lajin ammattinyrkkeilyä muistuttava kilpailusysteemi, jossa hallitseva maailmanmestari selviytyy suoraan seuraavaan MM-otteluun, joka tuolloin koitti vasta kolmen vuoden päästä edellisestä. Ainoan haastajan paikasta kilpaillaan vuosia kestävän monimutkaisen karsintajärjestelmän kautta.
1963 MM-ottelusta tuli totutusti Neuvostoliiton “jäsentenvälinen”, koska Fischer ei yltänyt viimeisen sarjavaiheen voittoon. Raivostunut 19-vuotias oli varma, että venäläiset olivat keskinäisten otteluidensa soputuloksilla taktikoineet häneltä mahdollisuuden hegemonian horjuttamiseen. (Nykytiedon valossa syytöksissä oli osittain perää.)
Fischerin protestikirjoitus johti siihen, että karsintaturnauksen sääntöjä muutettiin 50 vuodeksi. Vasta tänä vuonna haastajaa haettiin taas perinteisellä sarjarakenteella, ei pudotuspelien kautta.
Sankarieepoksesta absurdiksi tragediaksi
Fischer raivasi lopulta tiensä 1972 MM-otteluun Neuvostoliiton Boris Spasskya vastaan. Kaikkien aikojen suurimman shakkiottelun näyttämöksi valikoitui Fischerin pettymykseksi syrjäinen Reykjavik. Hän hyppäsi Islannin-koneeseen vasta viime hetkellä, kun palkkio oli tuplattu ja ulkoministeri Kissinger tarttunut kuuluisaan puhelimeensa.
Fischer tietysti voitti maailmanmestaruuden. Poliittisesti äärilatautunut ottelusarja villitsi myös Yhdysvallat, käynnistäen muutaman vuoden ennenkokemattoman shakkibuumin. Hurmio kuihtui siihen, ettei Fischer itse enää pelannut, vaan katosi vuosikymmeniksi.
Hänen seuraava ottelunsa koitti vasta 1992 Jugoslaviassa, jossa myllersi sama sisällissota, joka oli sulkenut maan saman vuoden jalkapallon EM-kisoista. Fischer kirjaimellisesti sylki YK:n urheilupakotteille. Entisestä kansallissankarista tuli etsintäkuulutettu kotimaassaan, jonne hän ei koskaan palannut.
Yhä vainoharhaisemmasta USA- ja juutalaismollauksesta alkoi tulla pakkomielle Fischerille, jonka omat vanhemmat olivat amerikkalaisjuutalaisia. 11. syyskuuta 2001 holokaustinkin kannattaja riemuitsi WTC-iskuista suorassa radiolähetyksessä.
2005 salaliittofanaatikon pelasti luovutukselta ja oikeudenkäynniltä uusi kansalaisuus, joka myönnettiin viime hetkellä. Islanti ei ollut unohtanut suurhetkensä päähenkilöä.
Shakkihistoria toistaa itseään
Fischerin kadottua shakki palasi venäläiskomentoon. Anatoli Karpovin vuosikymmenen valtakausi kesti 1980-luvun puoliväliin. Syrjäyttäjä oli uusi kuningas, Garri Kasparov, joka Karpovin tavoin on käynyt ilahduttamassa suomalaisvastustajiakin pikaotteluissa.
Kaksikon välisissä MM-klassikko-otteluissa nähtiin henkilöitymä tuolloisesta sisäpoliittisesta neuvostokamppailusta aiemman autoritaarisuuden ja Gorbatšovin uudistuslinjan välillä. (Fischer puolestaan leimasi ottelut myöhemmin jokaiselta siirroltaan etukäteen sovituiksi.)
1990-luvulla shakkimaailmaa rappeutti kiistattoman mestarin puute, joka juonsi maailman shakkiliiton jakautumiseen johtaneesta valtataistelusta. Kapinakenraalina hääräsi Kasparov, jonka nykyään tunnemme Venäjän opposition johtohahmona.
Lopulta 2007 titteli päätyi intialaiselle Viswanathan Anandille, jonka Carlsen nyt siis syrjäytti. Suurlajin monivuotiseksi maailmanmestariksi ja jättiläisvaltion kansallisikoniksi Anand on kuitenkin lännessä harvinaisen tuntematon.
Sen sijaan Carlsenin naamaan on voinut törmätä Helsinginkin näyteikkunoissa jo vuosia sitten. Lapsuudessaan Espoossa asunut “seksisymboli” on vakiintunut lajin kansainväliseksi rocktähdeksi. Asema ei perustu vain länsimaisuuteen ja nuoruuteen: ehkä Fischeriäkin suurempi lahjakkuus on dominoinut maailmanlistaa jo kolme vuotta.
Mestaruussaumaa kuitenkin viivästytti päätös jättää edelliset MM-karsinnat väliin. Ratkaisu juonsi turhautuneisuudesta istuvaa mestaria suojeleviin sääntöihin. “Ajatelkaa, että 2010 jalkapallon MM-kisojen voittaja selviytyisi suoraan 2014 kisojen finaaliin?” Kasparovin ex-valmennettava havainnollisti. “Kun minä voitan turnauksia, Anand pitää kiinni tittelistään.”
Valta tunnetusti turmelee. Myös Anand oli haastaja-aikoinaan pitänyt “naurettavana”, että tuolloinen vastustaja pääsi suoraan mestaruusotteluun. Nyt kun Carlsenkin on maksanut kannuksensa, lienee turha odottaa, että hänkään tukisi supistuksia saavutettuun etuun.
Vuoden 2013 perintö: kohti konsoliyhteiskuntaa
Uuden hallitsijan valtakaudesta on siis syytä odottaa pitkää. Laajemmin Carlsenin voitto voi osoittautua käännekohdaksi murroksessa, jonka 2013 toi huippu-urheilun seuraamiseen länsimaissa.
Samansuuntainen signaali oli Lance Armstrongin alkuvuoden dopingtunnustus, joka raastoi lopullisesti viattomuuden viime vuosikymmenten (kestävyys)urheilusta. Nykynäkökulmasta me tuolloiset shakkiskeptiset urheilukonservatiivit olimmekin - neuvostoilmaisua soveltaen - varsinaisia "hyödyllisiä idiootteja".
Kaipuu huipputason kilvoittelun seuraamiseen kuitenkin kytee pettyneimmissäkin penkkiurheilijoissa, joiden teknologiset nykyresurssit olisivat vielä 1990-luvulla olleet totaalihaihattelua. Osana samaa kehitystä vaikkapa hiihdon asteittainen hupeneminen suomalaisten arjesta on ollut joka tapauksessa väistämätöntä.
Kiinnostuksen uusi suunta saattaakin viedä juuri älylajien polulle, jonne samaistuttavan pohjoismaalaisen menestys viitoittaa nyt suomalaisiakin. Mallia antaa rahakeskeisten pokeri-intoilijoiden alakulttuuri, joka juurtui Suomeenkin 2000-luvulla.
Mutta eikö sama suvaitsevaisuus oikeuttaisi myös parhaiden “digitaalilarppaajien” rinnastumisen oikeisiin huippu-urheilijoihin? Niin, miksei: shakkiinhan verrattuna niissä nimenomaan korostuvat perinteiset urheiluvaatimukset nopeista reflekseistä vakaaseen käteen.
Esimerkiksi Etelä-Koreassa “e-Sportsiin” suhtaudutaan jo urheilulajina, kuten Garri Kasparovkin on viime päivinä oppinut. Yleismaailmallisesti kiinnostuksen laajentaminen videopelaajista itsestään myös ulkopuolisiin katsojamassoihin olisi ratkaisevaa. Näissä peleissähän piisaa jo suomalaisammattilaisia monta kertaa enemmän kuin vaikkapa shakissa koskaan.
Mutta vaikka Angry Birdsin kaltaiset pelimenestykset ovatkin kansallisylpeyksiä, itse pelitapahtumilta on puuttunut kansallistunteen katalysoima suuren yleisön huomio - vielä toistaiseksi. Viimeistään 2024 vuoden urheilijan pokaali saattaa kuitenkin jo irrota konsolikiekkoilun MM-kullalla.
**LASSI JYRKKIÖ
**Kirjoittaja (Twitter: @jyrkkio) on urheiluoikeuteen perehtynyt lakimies, joka kirjoittaa väitöskirjaa nykyaikaisten sääntöjen muodostumisesta. Tässä kolumnissa hän tarkastelee urheilun oikeutta – unohtamatta yhteiskunnallisia kytköksiä vaikkapa etiikkaan ja politiikkaan.