Tämä vuosi on jälleen mennyt kuin… jo elämän kolmannen kymmenennen keskikohdan ylittäneen, mutta kukoistavan pienten lasten äidillä aina – tukka putkella.
Lobbasin ja lobbaan keinuja bussipysäkeille, Lahtea helsinkiläisille, osallistuin GreenCity-pajaan, olin monilla lastensynttäreillä, olin tarhan talkoissa, Ruokaosuuskunnan pellolla ja toiminnassa, löysin itselleni uusia kasviksia, vietin puolituntemattomien kanssa pikkujouluja.
Sain olla aivan liian vähän parhaimmista parhaimpien sydänystävieni kanssa, huusin äitiä Fellmannin-puistossa, esitin Kuningas Herotesta Twitterin Twiernapojissa, sain tämän Suunvuoron, tapasin hienoja ihmisiä erilaisissa yhteyksissä, huomasin ilokseni että muutkin ovat ymmärtäneet Erkki Vauramon upeuden ja päässyt moneen hienoon juttuun mukaan.
Ihmisten kanssa jotka pitävät kovasti Lahdesta, niin kuin minäkin.
Lapset ovat omatoimisia ja kekseliäitä. Molemmat elementit tuovat väriä arkeen sekä juhlaan, niin sisällä kuin ulkona. Ystävät ovat lisääntyneet, on tullut vastoinkäymisiä, niitä on urheasti kohdattu ja kukistettu, oma ystävä- ja tuttavaprepertuaari on kasvanut ja värittynyt, lasten ystäväpiirit moninaistuneet, miehen kuorolla oli upea joulukonsertti ja vielä jatkotkin!
Mitä muuta voisi ihminen toivoa?
Keskustan rakentaminen on kuin elämä yleensä – keskeneräinen. Asioita tulee korjata, muuttaa ja kehittää. Toriparkin teko mahdollisti arkeoloogiset kaivaukset, joka on minusta kerrassaan mahtavaa!
Se tasaa muun muassa työmaata rajaavan aidan sillisalaattimaista rumuutta omassa vakaakupissani paljonkin. Toivon projektista mahtavaa näyttelyä iloksemme.
Koko keskustan alue on niin sanotusti yhtä pientä pintaremonttia. Loputtomilta tuntuvien remonttien ja työmaiden keskellä meinaa välillä hermo revetä kuin Seija-myrskyn mukana joidenkin kattopellit.
Mutta haluan uskoa,että tämä kaikki kannattaa. Että se, mitä tästä kaikesta syntyy ei ole mitään värjättyä mehua – mikä ei maistu eikä näytä miltään. Että me saamme aidosti elävän keskustan itsellemme.
On ihanaa tuntea ympärillään energiaa, jossa on ripaus sekopäisyyttä. Uskallusta edes ehdottaa jotain hassua, erilaista, villimpää ja halua kokeilla siipiään. Enkä tarkoita alle kouluikäisiä, jotka ehdottavat, että tehdään tiikerimeikki.
Aidan rima saa olla vähän korkeammalla eikä kaatuneena maassa: yhdessä lähteä tekemään ja kokeilemaan asioita. Ilon kautta, kun tämä apaattinen pessimismi onkin jo niiiin nähty ja last seasonia. Että Lahtea kehitettäisiin hauskaksi kaupungiksi, missä viihtyy.
Ensi vuodelle toivon enemmän Erkki Vauramoa meihin jokaiseen ja etenkin kaupunkimme suunnitteluun! Että täällä olisi voimaannuttavaa elää. Olimmepa vauvoja tai vaareja – elämmme parhaassa iässä.
Me olemme Lahti!
Hanna Kopra
Kirjoittaja on mainosgraafikko, äiti, onnellinen lahtelainen Helsingistä ja Yle Lahden kolumnisti