Muistan ensimmäiset kisani hyvin. Pieni, pulskea ja pippurinen tyttö oli selvästi jännittynyt, hyvin keskittynyt sekä positiivinen aina kisoissa. Halusin kilpailla joka viikonloppu. Parasta oli, jos kisat olivat vielä sekä lauantaina että sunnuntaina. Tällöin onnistumismahdollisuudet viikonloppuna oli kaksinkertaiset ja saihan kisamakkarankin syödä viikossa kahdesti!
Lapsena halusin kilpailla, koska halusin konkreettisia tuloksia omasta paremmuudesta. Lapsena ajattelin, että jos olen piirin paras, voin olla Suomen paras tai jopa kenties maailman paras ikäisissäni. Halusin sitä. Halusin voittaa. Halusin olla paras. Näin ei kuitenkaan aina ollut, mutta en jäänyt suremaan, jos en ollut voittaja. Rehdisti olen aina voittajan käynyt onnittelemassa. Tämän tavan opin katsomalla telkkarista, kuinka maailmalla toimitaan. Siitä olen pyrkinyt pitämään kiinni koko hiihtourani.
Hopeasompa -ikäisenä hiihto oli jo mustavalkoisempaa. Elin urheilusta. Tappiot olivat tuskaisia, voitot vieläkin makeampia kuin aikaisemmin. Olin huonohäviäjä, mutten koskaan unohtanut onnitella voittajaa. Häviön hetkellä motivaatio nousi kohisten. Halusin treenata kovempaa, halusin olla parempi, halusin päästä näyttämään, että vielä täältä tullaan.
Hopeasommat ovat junnujen tärkeimmät kisat kaudella. Niihin panostettiin täysillä. Muistan eräänkin vuoden, kun olin viikko aikasemmin hiihtämässä kansallisia kisoja, joissa en pärjännyt haluamallani tavalla. Käänsin tämän tappion voimavaraksi ja näytin kauden tärkeimmässä kisassa vahvuuteni voittamalla. Olen nuoresta asti nauttinut isoista kisoista. Sytyn niistä. Olen nauttinut haastaa itseäni tiukoissa paikoissa. Tämä ominaisuus on vieläkin mukana. Tykkään laittaa itseäni haastaviin tilanteisiin. Tykkään loppukiri taisteluista. Mielestäni viestin ankkuriosuus on mahtava hiihtää, jos siinä saa vielä viime metreillä ratkaista sijoituksia.
Nyt näin aikuisena ei urheilu ole itselle enään mustavalkoista. Olen oppinut, että elämässä on muitakin tärkeitä asioita, joihin kuuluvat mm. koti, perhe ja ystävät. Nautin kuitenkin kilpailemisesta samalla intohimolla kuin koko kilpailu-urani aikana. Olen löytänyt itsestäni samat piirteet takaisin kuin lapsena.
Pieni, pippurinen ja toivottavasti vähemmän pulskempi tyttö nauttii edelleen kisan tuomasta jännityksestä. Haluan, että telkkarista välittyisi nuorimmille katsojille taistelutahto, positiivisuus ja intohimo, jota minulla on lajia kohtaan.
Krista Lähteenmäki