Elämä muuttuu olennaisesti, kun ihmisestä tulee vanhempi, isä tai äiti toiselle ihmiselle. Sen ainakin pitäisi muuttua.
Empatia ei vaadi vanhemmuutta. Ehkä enemmänkin mielikuvitusta. Mutta vanhemmuudessa pelot ja huoli saavat uuden muodon.
Miten nopeasti ajatus juoksee kuumeisen lapsen vierellä ihan toooodella pitkälle mustiin ja pimeisiin paikkoihin. Mitä kaikkea pitäisi osata tunnistaa ja kuitenkin olla panikoitumatta turhasta.
Suurimpia pelkoja on tietenkin lapsen vakava sairastuminen. Se voi tulla kohdalle milloin ja missä vain. Sen pelon moni kohtaa joka päivä.
Silloin asioiden pitäisi olla mahdollisia. Hyvän hoidon olemassa. Resurssien kunnossa. Se on rankkaa, pelottavaa aikaa ja silti pitää pysyä urheana ja uskon olla kova. Silloin ja siinä hetkessä ei kukaan jaksa enempää.
Siksi muiden, joilla on voimia tulee toimia, ennakoida, osallistua, tehdä mitä voimme. Sillä ikinä ei voi tietää, milloin itse saa lähetteen erikoissairaanhoitoon. Omalle lapselleen. Tai veli, sisko, ystävä, työkaveri saa.
Sinä hetkenä sen viimein ymmärtää. Sen pitäisi olla pystyssä nyt. Sen olisi pitänyt olla jo.
Moni perustelee, että uusi lastensairaala Helsingissä olisi vain pääkaupunkilaisille. Näinhän se ei ole.
Omista – pelkästään lahtelaisista – ystävistä ja tutuista hoidoissa on käyty Tampereella ja Helsingissä. Silloin puhutaan jo jostain vähän erikoisemmasta, johon tarvitaan erikoisosaamista.
Lasten erikoissairaanhoito on keskitetty muutamiin sairaaloihin Suomessa. Sillä kun terveyskeskuksiin on vaikea saada lääkäreitä, miten kukaan meistä voisi ajatella, että joka kaupungissa olisi lastenerikoissairaanhoidon superspesialisteja. Sehän olisi sitä paitsi järjetöntä osaamisen haaskaamista.
Moni toteaa maksavansa jo veroja, mutta niitähän ei voi korvamerkitä. Useat myös nokkelasti unohtavat, että moni kirkko, kyläkoulu ja seuraintalo on talkoovoimin rakennettu.
Meillä ovat Päijät-Hämeen keskussairaalassa asiat kuin linnassa ja täältä hoitoon Tampereelle pääsevät sanovat, että tilat ovat hienot sielläkin. Kaikki, jotka ovat olleet hoidossa Helsingissä toteavat ensin, että henkilökunta on ihanaa. Tiloista kenelläkään ei ole mitään hyvää sanottavaa. Miten olisikaan, kun ne altistavat jo henkilökunnankin homeelle.
Viime viikolla luotamme poistunut Nelson Mandela on sanonut jotenkin näin: “Yhteiskunnasta kertoo paljon se, kuinka se kohtelee lapsiaan”. Englanninkielisessä lauseessa puhutaan yhteiskunnan sielusta.
Toivotaan suurta viisautta kaikilta niiltä miehiltä ja naisilta, jotka näihin asioihin edustajinamme voivat vaikuttaa.
Muistetaan kuitenkin myös, että Mariankin pelastus ja onni oli pieni resuinen harmaa aasi. Sellainen aasi löytyy varmasti meistä jokaisesta.
Voimia kaikille heille, jotka voimia juuri nytkin tarvitsevat.
Hanna Kopra
Kirjoittaja on mainosgraafikko, äiti, onnellinen lahtelainen Helsingistä ja Yle Lahden kolumnisti