Suunnilleen marraskuun alussa alkoi taas kiperä pohdinta. Usko on niin vilpitöntä, ihailtavaa, suloista, joulunpunaista. Kuulitko kilinän? Hei, oliko se?
Usko on niin hekumallista, että itsekin tekee mieli uskoa yhteiseen satuun. On se, oikea. Joulupukki.
Inhorealistiäiti pohtii, kuinka julmaa on keksiä kerrottua tarinaa. Eikö riitä, että hammaskeijujen kanssa on jo vaikea löytää tasapainoa? Miten muis
taisin arjen hälyisessä kiireessä toteuttaa näiden ihanien tarinoiden makeat vivahteet?
Hyötyäkin tontuista on. Vuodenkierron uhmauhkailuista joulunajan tärpit toimivat parhaiten. Mikä onkaan tehokkaampaa kuin huomauttaa äksyilijälle, että hei, muistathan, ne tarkkailevat.
Kauhunsekaisella sisäisellä parulla odotan sitä viiltävää hetkeä, kun maallisen maailman arkisuus paljastuu polttavan punaisen salaisuuden takaa. Suuttuuko lapsi, kun saa tietää, että kaikki nämä vuodet onkin juksattu?
Ja miksi oikaisen kahvipöydässä toista aikuista, joka varomattomasti päiväkoti-ikäisen läsnäollessa menee paukauttamaan, että eihän jouluksikaan voi kaikkea ostaa.
Niin, joulupukkihan siis hänkin punnitsee tärkeimmät tarkkaan, tontuilla on kiire eikä ihan joka toivetta ehdi nikkaroida.
Enhän itsekään oikein koskaan ole saanut pitää tarinaa totena.
Omassa lapsuudessani kiihko pukkia kohtaan karisi siinä kohtaa, kun änkyttävä ja kevyesti valmistautunut Korvatunturin pomon sijainen ei kerrostalon olkkarissa aattohumusta hikeentyneenä saanut suustaan siskon nimeä oikein. Ei sitten millään, vaikka tankkasi sitä lahjapaketin kortista.
Viime lauantaina Lahden keskustassakin tämän ihmeen saattoi nähdä silmästä silmään. Aikuisen näkökulmasta kokemus ei yltänyt ihan kirkkaanpunaiseksi, sen verta taajaan keskustassa piipahtanut pukki sai valkeaa partaansa oikoa, että aitoudesta ei tullut täyttä varmuutta.
Lapsikin saattoi epäillä.Kysyin, tiedätkö onko joulupukkeja oikeasti yksi vai monta?
Monta, kuului vastaus. Tai ehkä sittenkin yksi. Mutta lisäksi on niitä tonttuja.
Onko lapsella oikeus uskoa?