Älypuhelimia on sanottu ihmismuistin korvikkeeksi ja sosiaalisen median käyttöä ikään kuin ihmismielen taudiksi, joka tekee elämästä suorittamista. Niiden molempien pelätään myös aiheuttavan nuorille toimintakyvyttömyyttä sosiaalisissa tilanteissa. Pidemmän ja dramaattisemman mittakaavan mukaan vertaukset voisivat olla aivan totta, mutta palatessa oikeaan realistiseen ihmiseloon asia on aika lailla eri.
Sosiaalisesta mediasta puhuttaessa useat ovat sitä mieltä, että se tekee elämästä jotenkin valheellista. Facebookin tilapäivityksiin laitetaan itsestä vain positiivisia asioita, odotetaan tykkäyksiä ja tykkäyksien määrästä tiedät, oliko juttusi kiinnostava. Muut käyvät profiilissasi ja vilkuilevat tilojesi tykkäysmääriä – mitä enemmän tykkäyksiä, luultavasti sitä kiinnostavampi henkilö. Siis ikään kuin Facebook, Twitter tai jokin muu some-profiilisi kertoisi persoonasi, valheellisesti ja sievistellen.
Itse aloin miettiä asiaa siltä kannalta, että minkälaista sosiaalinen kanssakäyminen oli ennen sosiaalista mediaa. Tartuin asiaan radikaalisti niin, että vertasin ihmisten kommunikointia somessa ja ihmisten kommunikointia ennen somea. Ennen somen yleistymistä, mehän ikään kuin loimme profiilimme konkreettisesti. Kun puhuimme puolitutuille ihmisille, puhuimme asioita, joista toinen sai meistä hyvän kuvan. Emme kertoneet epäonnistumisiamme tai huonoja puoliamme sen enempää kuin kerromme niitä nyt somessa.
Sitten, jos kerroimme jonkun omasta mielestämme hauskan jutun, kokemuksen tai asian, josta meillä oli selvä mielipide, totta kai halusimme että mahdollisimman moni tykkäisi siitä mitä puhumme, nauraisi vitsillemme tai olisi samaa mieltä. Ja sitähän taas voi verrata vaikkapa Facebookin tilojen tykkäyksiin, joita ihmiset nykyään hamuavat.
Nuorten kohdalla ollaan erityisen kriittisiä. Nuoret mukamas oppivat sosiaaliset taitonsa internetissä, ja sen seurauksena eivät osaa käyttäytyä oikeissa tilanteissa eivätkä osaa kommunikoida ihmisten kanssa tilanteessa, missä toisen kanssa ollaan kasvot vastakkain. Että asioista osataan puhua vain chattaillen. Minusta tämä on pöyristyttävä luulo. En usko, että sosiaalisella medialla tai internetillä ylipäänsä on sellainen voima, että se voisi romuttaa lapsen tai nuoren kommunikaatiokyvyn sillä tavoin. Jos näin kuitenkin käy, on asia ehkä hiukan enemmän vanhempien ja kasvatuksen vastuulla.
Sosiaalinen media on vain yksi osa ihmisten kommunikointia. Vaikka siitä on tullut iso osa sitä, se ei ole niin vaikutusvaltainen, että se veisi muiden osien tarkoituksen ja taidon pois.
Hilma Oksa
Kirjoittaja on Yle Etelä-Savon TET-harjoittelija