”Kestävyysvaje syntyy, jos julkisen talouden pitkän aikavälin tasapainottamiseksi tarvittava, yli ajan vakaana pysyvä perusjäämä (julkisen sektorin tulot miinus verot ennen velanhoitokuluja) on suurempi kuin nykyinen, suhdannevaihteluista puhdistettu perusjäämä.” Näin ymmärrettävästi määrittelee palkansaajientutkimuslaitos sanan, joka on ollut viime viikkoina kaikkien isänmaasta huolissaan olevien huulilla.

Kestävyysvajeen sanana lanseerasi Raimo Sailas tv-ohjelmassa jo vuonna 2006. Kysyttäessä joskus mitä se merkitsee, Sailaksen kerrotaan sanoneen taustalla olevan silmittömän tuhlailemisen ja suurten ikäluokkien vanhenemisen. Sen ymmärtää jotenkin paremmin kuin tuon pitemmän määrittelyn. Viranomaisten ja poliitikkojen käyttämä kapulakieli sinänsä on kautta historian ollut siinä mielessä ymmärrettävää, koska on helpompi hallita, jos kansa ei ihan ymmärrä mistä on kysymys.

Tutummaksi kestävyysvajeen saa, jos tarkastelee suomalaisessa yleisurheilussa ja ennen kaikkea pitempien matkojen juoksussa tapahtunutta tuoreinta kehitystä. Viimeisin esimerkki oli Ruotsi-Suomi-maaottelu, jossa Sandra Eriksson juoksi kyllä naisten SE:n esteissä, mutta erityisesti miesten 5000 ja 10 000 metriä osoittivat, että kestävyysvaje siinä menossa ja on vajetta syvempi. On tietysti ollut jo pitkään.

Kympillä toki ja Jarkko Järvenpää (29.42,48) kamppaili väsymystä vastaan ja alitti puolen tunnin rajan, oli nopeampi kuin lähes päivälleen 74 vuotta sitten Taisto Mäki juostessaan Stadionilla ensimmäisenä alle puolen tunnin (29.52,6). Vitosellakin suomalaiskolmikko pääsi kokonaisuutena komeasti sekuntitolkulla alle Hannes Kolehmaisen 101 vuotta sitten Tukholman olympiakisoissa juokseman ME:n 14.36,6!

Joskus 1940- ja 1950-luvun alussa Hanneksella oli vielä tapana luvata ajan alittajille Kaisaniemenkadun liikkeestään ilmaiset piikkarit. Piikkareita meni ja Hanneksen yritys jouduttiin myymään ennen silloin häpeällistä konkurssia. Tuskin syynä olivat pelkästään piikkarit, vaan yleensäkin Hanneksen tapa antaa urheilutarvikkeita lähes ilmaiseksi tuttavilleen, liikkeenhoito ei ollut hänen parasta osaamistaan. Nyt piikkareita ainakin voisi aika huoletta jakaa pelkäämättä suurta hävikkiä. Yhdet voisi vaikka antaa entisaikojen muistoksi Lasse Virenin valmentajalle Rolf Haikkolalle, joka aikanaan aktiivina alitti Hanneksen ajan, mutta liikkeestä ei löytynyt riittävän suurta kokoa!

Maaottelun jälkeen olin nyt huomaavinani joissakin kommenteissa että taso on romahtanut kun doping ”jouduttiin” jättämään. Sillä lailla huono selitys että eivät edes puhtaat urheilijat niin pahasti hyydy että kehitys kääntyy tyystin taaksepäin. Täytyy olla väärällä tai liian vähäisellä harjoittelullakin osuutta asiaan samalla kun tietysti on muistettava että hyvinvointivaltiossa korkeintaan hölkkä kiinnostaa laajempia ryhmiä.

Yrityksiä on ollut

Laajemmassa mittakaavassa suomalainen kestävyysjuoksu alkoi hiipua jo Lontoon olympiakisoissa 1948, jolloin Viljo Heinokin keskeytti ja sai tietysti lähes maanpetturin maineen. Ylivalmentaja Armas Valsteen johdolla yleisurheilumaajoukkue kokonaisuutena oli kuitenkin varsin vahva Euroopassa vielä 1950-luvulla. Romahdus tapahtui Budapestin EM-kisoissa 1966, Suomi jäi ilman mitalia.

Jukka Uunilan johdolla hankittiin Suomeen mies Uudesta Seelannista, Arthur Lydiard, joka ei liian kauan Suomessa viihtynyt, löysi vaimon ja lähti muualle. Lydiard kuitenkin monien mielestä toi Suomeen silloin sellaisen tavan harjoitella, että kestävyysjuoksukin koki renessanssin 1970-luvun alussa. Menestykseen saattoi myös vaikuttaa huippu-urheilun jäljessä laahannut säännöstö. joka antoi mahdollisuuden uusiin keinoihin. Monessa merkityksessä huippu-urheiluun ja myös kestävyysjuoksuun saatiin uutta voimaa ja uutta verta, jos kohta harjoittelukin oli raakaa; legendaarisia suorastaan ovat Pekka Vasalan hiekkakuoppavedot.

Uusi ”buumi” kesti 1980-luvulle, mutta sitten alkoi lasku, jossa ei päätä ole oikein näkyvissä. Kävelyssä menestyttiin 1990-luvulla ja juoksussakin on Euroopan tasolla ollut muutama hetkittäinen valopilkku (Janne Holmén, Jukka Keskisalo), mutta pilvinen on päivä ollut jo pitkään. Jo eläkkeellä ollut Armas Valste teki vielä vuonna 1991 yhden yrityksen, joka johti Armas Valste -yleisurheiluklubin perustamiseen

Keväällä 1991 Valste lähetti Rolf Haikkolalle kirjeen ja esitti 12 miehen kutsumista pohtimaan yleisurheilun, myös kestävyysjuoksun tilaa Suomessa. Valste oli tuolloin tulossa Portugalista eläkepäiviltään kesäksi Suomeen, mutta ei koskaan päässyt lähtemään, vaan uupui pois. Klubi kuitenkin perustettiin ja se toimii yhä, jos kohta toiminta alkaa olla jo hidastunutta ja viimeisin klubin tukilistalla ollut on seiväshyppääjä.

Uusin veto suomalaisen kestävyysjuoksun nostamiseksi uudelleen ainakin Euroopan tasolle on nyt ”paimenkirje”! Sillä SUL yrittää paikata jälleen syventynyttä kestävyysvajetta ja ohjata valmentajia ”rohkeammin juoksuttamaan nuoria”.

”Sydämen täytyy sykkiä lajille”

Paimenkirje on alun perin piispan hiippakunnan papistolle ja seurakunnille osoittama kirje tai kirjanen, jossa hän selvittelee näkemyksiään tärkeistä ratkaisuista ja ajan kysymyksistä. Alkuperästään se on levinnyt myös maalliseen käyttöön ja sopii varmasti hyvin nimeksi sille kirjeelle, joka syksyllä on SUL:sta lähdössä valmentajille, ellei ole jo lähtenyt. Kirjeen sijasta se tietysti voi olla paimensähköposti.

Asiasta kertoi vähän aikaa sitten nykyinen SUL:n kestävyysjuoksun lajipäällikkö Tommy Ekblom. Hänen mielestään suomalaisten kestävyysjuoksijoiden harjoittelu ei ole kohdillaan. Hyvin voi yhtyä Ekblomin käsitykseen ainakin tuloksia tarkasteltaessa. Ekblom ja SUL kaipaavat nyt ”ärhäkkyyttä harjoitteluun erityisesti nuorten joukossa, muuten ei mukaan junaan ehditä”.

Jos suomalaisen kestävyysjuoksuvajeen paikkaaminen olisi näin kirjeteitse tehtävissä, niin ihmetellä pitää, miksei kirjeitä ole jo aikaisemmin kirjoitettu. Tai jos onkin, niin miksi niistä ei ole ollut hyötyä. Ekblom, joka itse oli aikanaan intohimoinen ja rohkea estejuoksija, toisaalta tietää missä on ongelma. Hän totesi kirjeestä kertoessaan ärhäkkyyden puuttumisen syyksi että ”ehkä me olemme sopeutuneet liian hyvin länsimaiseen elämäntapaan, eikä ole haluttu tarttua tiukemmin kiinni tähän ongelmiin. Meidän valmentajien on syytä katsoa peiliin”.

Arto Teronen