Pienen koululaisen kirjat kaipaavat muovitusta. Ihme, ettei tätäkään työtä teetetä opettajilla. Mutta enää kun ei tarvitse marjojakaan viedä kouluun, on tämä eräänlainen jäänne koulun eteen tehtävästä työstä.
Muovitus alkaa nihkeästi. Muovi tarttuu kaikkialle muualle paitsi kirjan kanteen. Muoviin tarttuu myös näytteet pöydällä olevista pikku murusista. Ahaa, kirjoja muovitettaessa on siis syöty ruisleipää. Ahaa, perheessä on kissa joka tapaa lepäillä ruokapöydällä. Ahaa, isän hiuksissa on harmaata. Ettei vain olisi punaviinijäämä tuossa - ei sovitaan että mustikkaa. CSI olisi kateellinen kirjamuoviin tarttuneesta todistusaineistosta.
Tarramuovi on taipuisaa ja kliinisen hajuista. Kirjan kansi on lusmuinen. Paljon puhutaan kuplista näinäkin aikoina. Mutta tässä muovitushommassa saattaa törmätä todelliseen kuplaan. Ilmaa jää kannen ja muovin väliin. Ja kun sitä puristaa, sen voi pakottaa kohti kirjan reunaa. Sieltä se pullahtaa kuin suolikaasu nahkahousun lahkeesta.
Ellei, niin sitten siinä onkin mukava näpertelyn kohden tylsän koulutunnin viihdykkeeksi. Mitä jos puhkaisisi sen neulalla? Siihen jää vähintäin ryppy. Se näyttää samalta kuin otsaryppy, se joka ilmeni, kun tämä homma aloitettiin.
Mutta kun kolmas kirja on menossa, homma alkaa toimia. Kirjasta tulee niin siisti, että sitä on mukava käpälöidä niin, että sitä tuskin malttaa antaa koululaiselle. Kirjojen muovitus - mukavaa pikku näpertelyä aikuiselle maailmassa, jossa sämpylätkin saa kaupasta paistovalmiina, autotallin ovet avautuvat etähipaisulla ja vesi tulee kaakelihuoneen seinästä lämmitettynä.