Eräänä aamuna heräsin kännykän herätyskelloon. Nappasin puhelimen yöpöydältäni, suljin herätyskellon ja tarkistin, oliko yön aikana tullut puheluita tai viestejä. Sitten kirjauduin puhelimellani facebookiin ja tarkistin miten maailma siellä makasi. Nousin sängystä ja tepastelin keittiöön, ja silloin se iski minuun. Se tunne, kännykkäahdistus. Tajusin, että minusta on tullut riippuvainen matkapuhelimestani.
Olin jo aiemmin tuntenut erilaisia kännykkäahdistusoireita. Olin kokenut haluttomuutta vastata puhelimeeni, kertoa ihmisille missä juuri sillä hetkellä olen ja mitä teen. Tekstiviesteihin vastaaminen oli tuntunut välillä ylivoimaiselta ja vastasin lopulta viesteihin pitkin hampain, lyhytsanaisesti ja päiviä myöhässä. Mutta kun kännykkäahdistus valtasi mieleni kokonaan, oli aika miettiä radikaaleja toimenpiteitä.
Työpaikallani kerroin ahdistuksestani. Työkavereilta tuli heti neuvo, sulje kännykkä. Mutta se ei kohdallani toimi, olen kokeillut. Alitajuisesti kuitenkin mietin, onkohan joku yrittänyt soittaa ja välillä avaan puhelintani tarkistaen, onko tekstiviestejä tullut. Ajatuksissani palasinkin aikaan ennen vuotta 1996. Aikaan, jolloin minulla ei ollut vielä matkapuhelinta.
Puhelu Neiti Ajalle
Pikkulikkana, joskus 1980-luvun alussa, oli hienoa puhua puhelimessa. Lankapuhelimen luuri oli niin iso, että se ulottui korvalta pitkälle leuan alle. Oli hienoa veivata puhelinnumero, jonka oli puhelinmuistiosta ensin katsonut. Muistan kuinka aikuiset aina höpöttivät vieressä, että ei saa puhua pitkään kun se on niin kallista. Yksin kotona ollessani, jos kaverit eivät vastanneet, soitin joskus aikani kuluksi neiti ajalle, hän vastasi aina. Puhelinluettelosta sinisiltä alkusivuilta valitsin senssipuhelimien numeroita ja hihitellen kuuntelin, kun aikuiset keskustelivat keskenään aikuisten asioista.
Jossain vaiheessa teinivuosinani sain oman puhelimen omaan huoneeseeni. Silloin ei kukaan vahtinut, miten paljon puhelimessa puhuin ja kenen kanssa. Mutta se myös mahdollisti salakuuntelun. Joskus nostin luurin varovasti ylös, kun veljeni oli toisessa puhelimessa ja kuuntelin salaa hänen keskustelujaan.
Mihin aikaan sulle voi soittaa?
"Onks kukaan soittanut mulle?" Tämä oli ensimmäinen kysymys, jonka esitin kotiväelle heti kun ovesta sisään astuin. Useimmiten vastaus oli, että ei. Joskus kävi niin, että joku oli soittanut, mutta kotiväki ei muistanut kuka se oli ollut. Argghh, vähänkö kiukutti. Laitoin eteiseen puhelinpöydälle beigen lankapuhelimen viereen ruutuvihkon ja kynän, ja painotin perheelleni, että kirjoittavat siihen kaikki minulle tulevat puhelut ja viestit. Samaiseen ruutuvihkoon tuli usein piirreltyä kaikenlaisia kuvioita puhelun aikana, siinä kun piti istua puhelinpöydän penkillä ja suorittaa puhelu, ei voinut vaellella samalla ympäriinsä niin kuin kännykän kanssa.
Monesti tuli kaverin kanssa sovittua jo koulun pihalla, mihin aikaan illalla soitellaan. Muuten oli kyllä aivan sattuman kauppaa, saiko ketään kiinni. Mutta toisaalta, eipä sitä osannut kaivatakaan jatkuvaa yhteydenpitomahdollisuutta. Sitä tuli otettua pyörä alleen, ja polkaistua kaupungille katsomaan näkyisikö tuttuja. Tai sitten oli mentävä kaverin oven taakse ja soitettava ovikelloa, sillä olihan mahdollista, että puhelimen piuha oli vetäisty esimerkiksi ukkosen pelossa irti seinästä.
Ensimmäinen kapulani muutti elämäni
Mutta sitten tuli vuosi 1996 ja ensimmäinen kännykkäni. Isäni halusi saada minut paremmin kiinni, ulkomailla kun asui. Muistan miten aluksi olin hyvin haluton kuljettelemaan puhelinta mukanani. En pitänyt ajatuksesta, että minut tavoittaa joka paikasta. Pikkuhiljaa kuitenkin totuin luuriin, tuohon sini-mustaan tiiliskiveen. Aika kului, puhelinmallit ja värit vaihtuivat, matopeli vaihtui nettiyhteyteen. Kotonakin luovuttiin lankapuhelimesta, tilalle hankittiin kännykkä. Puhelinpöytä sentään jäi paikalleen. Siihen kun on niin kätevä laittaa kaikki tavarat käsistään, kun sisään astuu.
Niinpä minä koukutuin kuin huomaamatta, vuosien saatossa. Tulin riippuvaiseksi jatkuvasta tavoitettavissa olemisesta. Hankin itselleni puhelinvastaajan kännykkääni, että soittajat voivat jättää minulle viestin, jos en heti pysty vastaamaan. Ajan kuluessa huomasin harmistuvani, jos ihmiset eivät vastanneet puhelimeensa. Mietin, että on se kumma kun ei vastata vaikka puhelin kulkee matkassa. Moni muukin tuntui ajattelevan näin ja sukulaisilta tuli huolestuneita vastaajaviestejä, jos en muutamaan tuntiin ollut tavoitettavissa ilman ennalta kerrottua syytä.
Ja nyt olen tilanteessa kun kännykkä ahdistaa, jatkuva tavoitettavissa oleminen tuntuu pahalle. Haluaisin olla vapaa puhelinriippuvuudestani. Mutta samalla mietin, olisinko oikeasti valmis luopumaan matkapuhelimestani. Toisiko lankapuhelin oikeasti autuuden elämääni? Itseni tuntien stressaisin varmasti sitäkin, etten tietäisi jos joku on minua yrittänyt tavoitella. Tiedä vaikka elämäni mies olisi yrittänyt soittaa, ja minä en olisi kotona. Karmea ajatus.