Kesäloman päätteeksi vaihdettiin auto. Aikuisille homma oli mieluinen: ajokki nuortui lähes vuosikymmenellä ja uusi kyyti tuntui turvallisemmalta.

Mutta yllättäen pienet takapenkkiläiset esittivätkin voimakkaimman vastalauseen: Ei saa myydä meidän omaa, meidän tulee sitä ikävä!

Kenelle vanha auto menee?Nähdäänkö me sitä enää?

Harmitti. Olenko kasvattanut kiintymään tavaraan? Missä kohtaa arvopohja vinksahti sijoiltaan?

Samalla piti myöntää, että muistin kirkkaasti oman identtisen kokemuksen lapsuudesta. Punaista 1970-luvun lopun lotjaa ei olisi saanut myydä pois. Itkinkin salaa. En sentään kehdannut kertoa siitä.

**Vuosien päästä sydänalaa kouraisi **Lahden ja Vääksyn tiellä. Väylältä oli suora näkymä purkamolle, jolla perheen vanha uskollinen auto vietti lopullisia eläkepäiviään romukasassa puoliksi kasaan runnottuna ja kiittämättömästi hylättynä odottaen viimeistä matkaansa.

Nykyään on kovasti muotia karsia kotia. Kohti minimalismia, helpompaa siistimistä, tyhjempiä kaappeja, pölyttömiä pintoja. Tavaraa kuuluu sortteerata ja kierrättää sukulaisille, ystäville, kirpparille ja lahjoitukseen.

Ikuisuusprojekti on itsellenikin tuttu ja karahtaa yleensä samalle karille. Ei tästä voi luopua, tuota voi joskus vielä tarvita.

Ja ennen kaikkea se tunne. Tämän sain, kun kirjoitin ylioppilaaksi. Punainen mekko oli yllä, kun oli kesä oli ihanimmillaan. Torikirppiksellä hintaan tekee mieli lisätä tunnelisä. Etkö tajua, että nämä tossut olivat lapseni ensimmäiset?

**Että seuraavaksi **pitänee katsoa peiliin. Ja sitten olla rohkea ja jatkaa luopumista. Harvoin hetken päästä enää edes muistaa, mitä laittoi siivouspäivänä sivuun.

Sitä meidän vanhaa harmaata farmariakaan ei ole kaivattu. Pieni punainen uusi ystävä on jo lunastanut paikkansa perheessä.