Ulkomaalaisten nimien oikea ääntäminen tai kuten useimmat sanovat Yrjö Jyrinkosken muistoa vähemmän kunnioittaen lausuminen, on aina ollut lähes kohtalonkysymys. Sellaisella kiihkeydellä asiasta on Suomessa jatkuvasti oteltu muidenkin ulkomaalaisten nimien yhteydessä.
Todellisuudessa kysymys on ollut siitä, että Dalen on jäänyt suomalaiselle mediallekin aika tuntemattomaksi. Hänestä keskusteleminen on ollut jollakin tapaa myyttistä. Hän on alusta lähtien säilyttänyt taitavasti yksityisyytensä, vastannut kysymyksiin yleensä pelkistetysti ja antanut Ruotsista ja Norjasta kantautuneiden ja ainakin osittain tietoisesti syötettyjen meriittien puhua. Dalenin valmennustoiminta Suomessa kun ei kuitenkaan ole herättänyt suurta kateutta Ruotsissa tai Norjassa.
Dalen on onnistunut Suomessa säilyttämään eräänlaisen gurun aseman, jota ei ole horjutusyrityksistä huolimatta pystytty murentamaan. Asema on säilynyt niin vahvana, että nyt kun Dalenilla sinänsä ei enää olisi merkitystä suomalaisten tulevalle menestykselle, ei hänen syrjäyttämisensä ennen ensi talven olympiakisoja ole järkevää, koska se tulisi sopimuspurun myötä kalliiksi. Perustelu on aika järkyttävä aikana, jolloin suomalaisessa huippu-urheilussa todistetaan muutoksen ja suuren sellaisen puolesta. Muutos vaati aina uhrauksia, se kirvelee, mutta lopulta sitä enemmän mitä kauemmas sitä työntää.
Sama tilanne taitaa olla mäkihypyssä, jolle talkoillakin on yritetty rahaa kerätä. Nyt Pekka Niemelän syrjäyttäminen ja Kari Ylianttilan palkkaaminen päävalmentajaksi toisi väliaikaisesti myös kaksinkertaisen palkkausmenon. Muutos tuntuu mahdottomalta. Puolikevyesti voisi heittää, että olisikohan paljon puhutulta Humulta, huippu-urheilun muutosryhmältä jäänyt yhtään euroja käyttämättä. Nyt olisi rako käyttää heti rahaa todelliseen, konkreettiseen muutokseen.
Joukkuepuolella, esimerkiksi jääkiekossa, on lyhyelläkin jaksolla ymmärretty, että muutosta ei voi tehdä ilman muutosta, esimerkiksi valmentaja on kustannuksista huolimatta joskus oitis erotettava, koska pelaajia ei voi. Ehkä tämä pitäisi jo ymmärtää laajemminkin suomalaisessa urheilukentässä ja yksilöurheilussa, jossa usein muutoksesta puhutaan, mutta harvoin tehdään ennen kuin on annettu ajan kulua ja muutostarve on jo vanhentunut tarpeettomaksi tai muuttunut toiseksi. Toisaalta hyvä kysymys on, tarvitaanko suomalaisessa huippu-urheilussa yleensäkään enää nykytilanteessa Dalenin tapaisia "guruja" vai olisiko aika taas uskoa omaan tekemiseen siellä urheilijan polun varrella?
Virpin kolumneista koko kuva
Magnar Dalen on mainittu aina taitavana suksien huoltomiehenä, voitelun erikoisasiantuntijana. Syyttä hän ei ollut yhteensä kymmentä vuotta vuosina 1988-1998 ensin Ruotsin ja sitten Norjan huollon päällikkönä. Päävalmentajan uraa hän hoiti Ruotsissa vuosina 1998-2002 neljän vuoden ajan. Suomen Hiihtoliitto on tehnyt hänen kanssaan kaksi neljän vuoden sopimusta, joista jälkimmäinen päättyy siis vasta vuonna 2014.
Näin jälkeenpäin on helppo sanoa, että Suomessakin olisi Ruotsin mallin mukaan riittänyt neljä vuotta Dalenia. Ensimmäiset neljä vuotta olivat kannattavia ja sen päätteeksi Dalen valittiin vuonna 2010 jopa vuoden valmentajaksi, mikä oli kuitenkin jo selvä yliarviointi. Urheilijan näkemyksen jos haluaa tietää, kannattaa lukea Virpi Sarasvuon kolumneja Helsingin Sanomista. Subjektiivisia nekin ovat, mutta antavat mielestäni oikean suuntaisen näkemyksen Dalenin nousuista ja laskuista Suomessa.
Nyt maaliskuun alussa Virpi kirjoitti, että Dalenin odotettiin alun perinkin tuovan uutta ajatusta leiritykseen ja suksien huoltoon. "Näissä tehtävissä hän kautensa alussa loisti. Uusi päävalmentaja tarjosi mahdollisuuden uusille aluille niin urheilijoille, huollolle kuin itselleenkin." Virpin mukaan Dalen otettiin myös mahtavan innostuneesti vastaan.
"Ulkomaalaiselle päävalmentajalle haluttiin näyttää mitä suomalainen sisu on. Vuokatin hyhmäinen suo sai toukokuussa 2006 tuta, kuinka sammalta lennätetään, kun maajoukkueena laukkasimme uuden päävalmentajan silmien alla intervallivetoja varpaat jäässä", kirjoitti Virpi Sarasvuo maaliskuun alussa. Silloin Suomen pestinsä alussa Dalen myös oli Virpin mukaan uskoa valava, urheilijoista ja henkilökohtaisista valmentajista kiinnostunut hahmo, jonka kanssa luotiin taktiikoita ja suunnitelmia yhdessä.
Kolumnin loppuosassa Virpi todistaa, että kauas on noista ajoista tultu. Viime vuosina hän ei tosin ole maajoukkueessa enää mukana ollut, mutta tietää varmasti mistä puhuu. "Magnar on seitsemän päävalmentajavuotensa aikana lipunut kauemmaksi urheilijoista. Hänen omat bisneksensä ovat nostaneet päätään liiaksi päävalmentajatyön rinnalle. Hän ei enää luo uutta niillä osa-alueilla, joissa hänen vahvuutensa ovat. Hän ei perustele päätöksiään eikä keskustele niistä."
Hiihdon monien vuosien kestomenestyjän kynästä tuleva teksti on yksiselitteisen ankaraa. Yhtä ankarasti Dalenia on käsitellyt takavuosien päävalmentaja Immo Kuutsa, joka Iisalmen Sanomissa kuvasi Dalenia "rammaksi ankaksi", viimeistä kauttaan istuvaksi presidentiksi, joka on etääntynyt kentästä ja urheilijoista.
SM-hiihtojen aikaan Dalenin kerrotaan pyytäneen ja saaneen matkustusvapaata. Päävalmentajan matkustusvapaa ilmeni jäännillä pois työpaikaltaan SM-hiihdoista ollakseen läsnä Italiassa seuraamassa Marcialonga-hiihtoa. Kysymys on selvästi viimeisen kauden "presidentillisistä" valinnoista, joissa oma etu ja viihtyminen nousevat aina helposti esiin.
Jos näitä aineksia yhdistelee, niin mitä hyötyä Dalenista voi olla Sotshin olympiakisoissa suomalaisille. Tarvitaanko siellä jo poislähtevän valintoja tehnyttä päävalmentajaa tai päävalmentajaa yleensä?
Polun alkupää ratkaisee
Huhtikuun 9. päivänä Helsingin Sanomissa Virpi Sarasvuo kirjoitti jälleen osin Dalenista, jota hän edellisessä Yläkulma-kolumnissaan oli siis kehunut tämän aloittaessa ensimmäisen päävalmentajakautensa vuonna 2006. Silloinhan maajoukkue oli näyttänyt norjalaiselle, miten suolla sammaleet lentävät ja sitä rataa. Leiri oli ilmeisesti toukokuussa, jonka Virpi itse oli päättänyt huhtikuun lisäksi levätä palautuakseen kunnolla edellisten kausien sairasteluista. Dalenille Virpin ilmoitus oli aika yllätys. Lainaus kolumnista:
"Ensimmäisellä leirillä tuore päävalmentaja kysyi meiltä tulevan kauden tavoitteita ja toukokuun harjoitustunteja. Kollegani Riitta-Liisa Roponen kertoi tavoitteensa, joita en muista. Tunnit kyllä muistan: 80 tuntia toukokuussa. Tuli oma vuoroni. Sanoin ajatelleeni voittaa kaiken: Tour de Skin, maailmancupin kokonaiskilpailun ja MM-kultaa. Ja sitten ne tunnit: 12,5."
"Päävalmentaja kysyi tarkennusta, viikossako? Ei vaan toukokuussa, vastasin. Dalenin ilme oli yhdistelmä epäuskoa ja sääliä. Hänelle tilanteeni näyttäytyi motivaation puutteena. Valmentajani Jarmo Riskin kanssa tiesimme taustat ja luotimme niiden pohjalta tehtyyn päätökseen." Näin Virpi Sarasvuo muisteli 9.huhtikuuta Helsingin Sanomissa. Hän toteutti seuraavalla kaudella kaikki tavoitteensa.
Eli mihin päävalmentajaa sitten tarvitaan, jos huippuhiihtäjillä ja muillakin urheilijoilla on itsellään selkeä näkemys omasta tekemisestään ja valmennuksestaan. Mukana urheilijan prosessissa useimmiten toki on joku luotettu, henkilökohtainen valmentaja, mutta mihin sitten päävalmentajaa voisi valmennuksellisesti käyttää? Vastaus on, ettei ainakaan valmentamiseen. Joukkueen johtaminen ja muu "tilpehöörityö" on sitten asia erikseen.
Virpi Sarasvuo oli tietysti myös selkeä poikkeus suomalaisesta huippu-urheilijakaartista; henkisesti vahva, määrätietoinen, kunnianhimoinen ja niin edelleen. Eli sellainen joka voi huippu-urheilussa menestyä. Vastaavia syntyy suomalaiseen huippu-urheiluun jatkossakin joitakin sopivin, mutta huonosti ennustettavin välein. Heitä ei kannata vahvoin joukoin suomalaisen urheilijapolun yläpäässä odottaa ja tarjota päävalmentajia, henkisen valmennuksen guruja tai muitakaan "ihmehenkilöitä".
Polun päässä varttuminen vahvan henkilöstön ja tietotaidon kanssa ei ole enää tarpeellista. Siellä tarvittava tuki on jo erilaista, voidaan puhua materialistista tai logistisista, erilaisia palveluja, huoltoa ja taktista tajua tarjoavasta tukitoiminnasta. Silloin on jo ihan sama onko "ylipappina" joku, jonka nimi on oikein äännettynä vaikkapa Daalen tai Daleen tai ehkä kansallisesti Taleeni. Huippu-urheilija itse tuottaa lopulta menestyksen.
Polun alkupää sen sijaan ratkaisee. Siellä tarvitaan nimenomaan päävalmennusta.
Arto Teronen