”Tänne ei kaivata koiranpaskaa!” karjuu vastaan kävelevä rouva niin, että sylkipisarat kimaltelevat kevätauringossa.
Kun saavumme kohdakkain, hymyilen ystävällisesti ja esittelen koirani talutushihnaan sidotun kakkapussirimpsun. Kerron, että jos koirani nyt kakkaisi, keräisin jätökset.
”Ei sillä ole mitään väliä. Tänne ei kaivata koiranpaskaa!” äyskäisee rouvan takana kulkeva mies.
Pariskunta jatkaa matkaansa naamat mutkalla, jupisten. Minä olen hetken aikaa hermostunut - kuten aina tavattuani heitä, joille ei tee tiukkaa vaivautua räyhäämään, vaikka vaihtoehtoina olisivat sekä äänetön ohitus että ihan tavallinen, jopa ystävällinen, keskustelu.
Nykyään on muodikasta puhua mielensäpahoittajista, noista kriittisistä vanhojen kunnon aikojen kaipaajista. Minä en nyt puhu heistä, vaan todellisista hapannaamoista. Heistä, jotka eivät pelkästään pahoita mieltään, vaan kertakaikkiaan viettävät kaiken valveillaoloaikansa suuttuneina jostakin. Heistä, joiden on ensisijaisesti tärkeää päästä puuttumaan asioihin – ei siksi, että asiat siitä korjaantuisivat, vaan siksi, että näin saa hetken aikaa olla omassa mielessään ylempänä muita.
Heidän onnekseen puututtavaa riittää joka paikassa. On vastaan tassuttava koira, se potentiaalinen kakkaaja. On pyöräilevä hulttio, se joka itsekkäästi pyöräilee siinä missä kyllä saa pyöräillä, mutta jossa olisi parempi ettei vaan kukaan ikinä pyöräilisi. On ne naapurin lapset, jotka leikkivät oman taloyhtiönsä rajojen ulkopuolella. On se tarjoilijanplanttu, joka epäilemättä tahallaan unohti vaihtaa uuniperunan kermaperunoihin, vaikka varta vasten pyydettiin. Ja entä se naapuri, joka parkkeerasi auton ihan oven eteen ja väitti kantavansa jotakin sisään parissa minuutissa, vaikka kaikkihan tietävät ettei siihen saa parkkeerata!
Näillä ihmisillä on sanottavaa! Eikä siinä tarvita mitään ystävällistä opastusta, vaan suorat sanat!
Tutkimusten mukaan ketutukseen voi ihan oikeasti kuolla. En epäile ollenkaan. Jos on jatkuvasti verenpaine pilvissä ja mieli mustana, keho joutuu yhtä koville kuin pää. Asenne on isoilta osin valintakysymys. Siksi olen joka kerta elämäntapailkeilijään törmätessäni yhtä hämmästynyt: miten joku viitsii? Hän saattaa joskus olla oikeassa, mutta miksi hän vaivautuu räyhäämään? Onko todella niin, että hän itse ei erehdy koskaan? Tai kenties kotona opetettiin, että paras tapa aloittaa keskustelu vieraan ihmisen kanssa on hyökkäys?
Minä uskon, että mestaritason kiukuttelussa on kyse valinnasta. Todellinen hermostuja ei edes kaipaa virheistä vapaata maailmaa, vaan haluaa nähdä aina uusia ongelmia. Hän kaipaa ohimoilla tykyttävää suuttumusta enemmän kuin tyyneyttä.
Hapannaama ei tahdo huomata kevätaurinkoa, kun näköpiiriin sattuu samaan aikaan joku, joka ylittää tien viisi metriä suojatien sivusta. Sappensa kiehuttaja jättää tietoisesti linnunlaulun kuulematta, sillä lapsikatras käyttää juuri luvatta hänen taloyhtiönsä hiekkalaatikkoa. Äkäpirkon päivää ei ystävällinen hymy ja pahoittelu pelasta, jos kurja kassamyyjä on ensin yrittänyt antaa rahasta väärin takaisin. Kyllä ihmiset on saatava ruotuun!
Tutkimusten mukaan paitsi pahantuulisuus, myös yksinäisyys vie hautaan ennen aikojaan. Jotkut valitsevat tuplariskin, sillä yrmynaamalla voi olla yksinäistä.
Minä toivon pahantuulikkojen pariutuvan. Onneksi osa vihaisista vakoista löytääkin tarpeeksi kiukkuisen kannen. Kun Äksy ja Kärtty iltaisin käpertyvät saman peiton alle, heillä on joku, jolle murahtaa: ”Hyvää yötä rakas. Eikös vaan ollutkin maailma taas tänään ihan kamala paikka!”