Olen Launeen kokeiluperuskoulun kasvatti. Sokeritopan juurelle palasin takaisin 2000-luvun alussa lasteni koulutaipaleen käynnistymisen myötä. Rakennus - tai kolossi - oli vielä vanha tuttu.
Sitten kouluun tehtiin iso ja kauan odotettu remontti. Lapset, opettajat ja muu henkilökunta puskivat urhoollisesti läpi raskaat remonttivuodet. Pelätyt parakkirakennukset osoittautuivat onneksi ennakkoluuloja paremmiksi.
Vastoinkäymiset Launeen koululla alkoivat jo ennen kuin remontti oli saatu päätökseen. Iso vesivahinko teetti lisätöitä. Uudet, ajanmukaiset tilat saatiin kuitenkin esittelykuntoon syksyksi ja muistan, kuinka siellä kierrettiin ja tiloja esiteltiin ylpeänä.
Toinen remontin jälkeinen muisto on surullisempi: seisomme lastamme ekalta luokalta kuudennelle luokalle luotsanneen opettajan kanssa koulun pihamaalla. Koulun saneerauksesta on vain pari vuotta.
Opettaja on vaihtamassa koulua ja niin myös lapseni, mutta eri syystä. Opettaja on viimeisen vuoden aikana pystynyt olemaan koulussa vain lyhyitä aikoja. Siitä lähtien aina tähän päivään asti koululla on mittailtu ja korjailtu. Toinen lapsistani jatkoi Launeella vielä yläkoulun viimeiset vuodet ja kärsi ajoittain selittämättömistä päänsäryistä.
Vanhemmille pidettiin tiedotustilaisuuksia koulun tilanteesta, mutta ei niissä hullua hurskaammaksi tullut.
Nyt Launeen koulun sisäilmaongelmat ovat jälleen otsikoissa. Edelleen ihmetellään, mitä pitäisi tehdä, kun mittarit kertovat yhtä ja todellisuus toista.
Räjäyttäkää mittarit. Uskokaa ihmisiä, kertomuksia ja kokemuksia. Insinöörin oikeesti on väärässä ja lapsen oikeesti, tässä ja nyt, ihan totta.