Liikennepolitiikka Suomessa perustuu siihen, että autoilija maksaa kaiken. Jos autoilija sattuu maksamallaan tiellä heittämään henkensä liikenneonnettomuudessa, niin se on autoilijan oma vika, mikä puolestaan on liikennepolitiikan peruslinjaus.
Paatuneinkin virkamies myöntää, että tiet ovat huonossa kunnossa. Tie ja siltarumpurahoja puuttuu yhdestä sun toisesta maakunnasta.
Liikennepolitiikkamme mukaisesti perimmäinen syy liikennekuolemiin on kuitenkin juuri siinä ratin ja penkin välissä. Liikenneturvalta pukkaa valistuskampanjaa toisessa perään, joiden viesti on se, että joustamalla säilyt hengissä kapeammallakin tiellä.
Tämä liikennepoliittinen ajattelu on mielestäni nerokasta. Oma vika, mitäs kuolit. Se ansaitsee ehdottomasti mahdollisuuden myös muilla hallinnonaloilla, sillä kaikki muut hallinnonalathan perustuvat siihen, että kansalaiselle ei ole minkäänlaista vastuuta omasta elämästään. Kansalaisen elämä vaatii yhden valtio- ja kuntahallinnollisen verran virkamiehiä pitämään huolen siitä, että kansalaisen elämä on varmasti elämisen arvoista.
Ei niin pahaa itse aiheutettua elämäntilannetta olekaan, etteikö se kuitenkin jollain tavalla olisi sittenkin yhteiskunnan epäreilujen rakenteiden vika.
Liikennepolitiikkaa soveltamalla tämä meno lakkaa.
Lääkäri voisi todeta leikkausjonoon kuolleen potilaan omaisille, että niin onhan meillä nämä jonot, mutta kyllä se kuolinsyy on viimekädessä niissä elintavoissa. Että taisin Eetu-vainaalle pulla ja punkku maistua. Kyllä se vastuun on viime kädessä oman käden ja vatsalaukun välissä.
Työttömyyttä ruikuttavalle voitaisiin todeta, että onhan meillä tämä byrokraattinen ja korporatiivinen yhteiskuntamalli, joka tappaa kaiken yrittäjyyden ja talouden dynamiikan, mutta kyllä se sun työttömyys on kuule ihan sun oma vika.
Että kuules Virpi-Elina kyllä se työttömyyden syy on viimekädessä siinä sun asunnon ja lähiökuppilan lyhyessä välissä.
Jollei tuolla tokene, niin pistetään satelliittipaikannukseen perustuva ajoneuvoverojärjestelmä koskemaan myös jalankulkijoita.