Olen akateemisesti koulutettu kolmekymmentävuotias nainen, joka on kiinnostunut kulttuurista. Toisin sanoen olen monin tavoin juuri sitä kohderyhmää, jonka potentiaalisesti voisi kuvitella käyvän kohtalaisen usein teatterissa. Syystä tai toisesta en kuitenkaan siellä juuri koskaan käy. Sen sijaan seuraan mielelläni balettia, modernia tanssia ja konsertteja, jotka ovat teatterin tavoin elävien esiintyjien esittämiä taidemuotoja.

Teatterilippujen hinnat eivät päätä huimaa, etenkään jos lippujen hintoja vertaa elokuvien näytöshintoihin. Kyse ei siis ole pihiydestäni vaan jostain muusta.

Viimeksi kävin teatterissa, kun Maa on syntinen laulu -esitys sai ensi-iltansa Lahdessa Teatteri Vanhassa Jukossa. Lupaavasta alustaan huolimatta esitys muuttui nopeasti huutamiseksi ja ympäriinsä juoksemiseksi, mitkä piirteet olenkin tottunut jo yhdistämään suomalaiseen teatteritaiteeseen. Liekö huutaminen ja riehuminen Jouko Turkan suomalaisiin näyttelijöihin iskostamaa oppia, sillä sama kaava vaikuttaa toistuvan usein myös suomalaisissa elokuvissa.

Suomessa on taitavia ja uskottavia näyttelijöitä ainakin siihen saakka kunnes esityksessä tulee kohtaus, jossa ollaan vihaisia, surullisia, pettyneitä, järkyttyneitä tai juopuneita. Ilmeisestikään näitä tunne- ja olotiloja ei voi näyttelijä uskottavasti ilmentää mitenkään muuten kuin huutamalla ja juoksemalla lavaa ympäri?

Ymmärrän, että teatterissa on oma ilmaisukielensä ja tapansa esittää asioita, mutta koen, että huutaminen ja riehuminen toimisivat paremmin, jos niitä käytettäisiin esityksissä vain tehokeinoina. Saman esityksen aikana meuhkaamisen toistuessaan yhä uudelleen käy katsojan olo tukalaksi ja näyttelijöitä kohtaan kokee lähinnä myötähäpeää. Etenkin kun kaikki hahmot persoonallisista eroistaan huolimatta turvautuvat tähän tehokeinoon jatkuvasti.

Tosielämässä ihmiset tietääkseni huutavat toisilleen varsin harvoin. Äärimmäisen vihan osoituksena on monesti tositilanteista tutumpaa totaalinen vaikeneminen, poispäin kääntyminen tai paikalta poistuminen kuin pää punaisena huutaminen ja riehuminen. Sen sijaan että pystyisin teatterissa samaistumaan huutajan raivoon, koen huutamisen helposti itseeni kohdistetuksi ja ärsyttäväksi.

Teatteriesityksiä on toki moneen junaan ja olen nähnyt jopa muutamia sellaisia, joista olen pitänyt. Ne ovat kuitenkin olleet esityksiä, joissa näyttelijät ovat ilmaisseet vahvojakin tunteita ilman ylenmääräistä reuhaamista. Teatterissa on siis mahdollista kokea todella syvältä kouraisevia tunteita. Sääli, että tämä potentiaali monesti unohdetaan katsojaa aliarvioiden ja helppoja tehokeinoja suosien.

Katariina Katla