Takavuosina ongelmallista oli jopa suhtautuminen sotien veteraaneihin ja heistä huolehtimiseen. Oli kiusallista erityisesti moraalin pinnan alla, vaikka julkisesti heitä on aina kiitetty. Nykypäivän erilaisuuden sietokykyä on koetellut lisääntynyt maahanmuutto. Tilanteessa on jotain kummallista, jos sitä vertaa esimerkiksi Helsingin olympiakisoihin. Kisojen aikaan suomalaisten erityisesti nuorten naisten halu tutustua tummiin urheilijoihin johti jopa kaivautumiseen kisakylän aidan ali, kun yli ei pystytty kiipeämään. Toimintaa oli myös verkkoaidan välistä, kertovat sen kokeneet.
Yksi ilmentymä vaikeuksista suhtautua erilaisuuteen on nykypäivänä tämä pinnan alla kytevä kiista siitä pitäisikö vammaisurheilun olla vertailukelpoista ”normaalin” urheilun kanssa. Tuntuu hullulta, mutta suurelle osalle meitä kysymyksessä on aihe, jossa mielipiteet selvästi jakautuvat – pinnan alla. Julkisesti aiheeseen kantaa ottavia on selvästi vähemmän kuin aikanaan aidan ali olympiakylään pyrkineitä.
Mutta onko se nyt mikään ihme, koska myös valtiovallan tai oikeastaan kansanvallan suhtautuminen vammaisten oikeuksiin vaikuttaa sekin Suomessa kovin rauhalliselta tai nimenomaan hitaan rauhalliselta. Esimerkkinä voidaan käyttää YK:n vuonna 2007 laatimaa yleissopimusta vammaisten ihmisoikeuksista, jonka Suomi kyllä allekirjoitti ensimmäisten joukossa. Sen sijaan sen voimaan saattaminen eli ratifioiminen vaikuttaa hankalalta, eikä se Suomelta ole onnistunut vielä. Yli sadalta muulta maalta kyllä.
Ratifioiminen edellyttää nimittäin kansallisen lainsäädännön tarkistamista ja sen saattamista sopimuksen edellyttämälle tasolle. Vuonna 2008 Suomessa arvioitiin tämän vievän 2-4 vuotta. Mainittu neljäkin vuotta kulunut, mutta yhä odotellaan lainsäätäjän aktiivisuutta. Kun se kerran nyt on viivästynyt, niin saattaisi olla vielä mahdollista sisällyttää vammaisten oikeuksiin tulla kohdelluiksi tasa-arvoisina myös vuoden urheilijavalinnoissa. Ainakin helpommalla päästäisiin siitä tuskasta.
Miten olisi taas Ruotsin malli?
Eniten tilanteessa hiertää valintamenetelmä, jossa urheilutoimittajat jo hyvin perinteisesti asettavat kymmenen mielestään parasta urheilijaa vuoden lopussa järjestykseen ja sen mukaan jaetaan pisteitä. Moinen valintapa ei taida olla voimassa paljon muualla kuin Euroviisuissa, mutta siellä kilpailutilanne on selkeämpi. Selkeämpi se oli suomalaisessa urheilussakin kymmeniä vuosia sitten, jolloin lajeja, urheilumuotoja oli vielä kovin rajoitetusti. Nyt tilanne on tykkänään toinen. Valintojen kohteena olevat urheilijat edustavat useita, toisistaan täysin poikkeavia urheilusuorituksia, joille ei juuri ole yhteismitallisuutta olemassa.
Joku on osuvasti maininnut, että nykytilanne on samankaltainen, jos taidekulttuurin puolella asetettaisiin samaan arvosteluun kirjailijat, viulusoittajat, taidemaalarit, kuvanveistäjät, näyttelijät ja niin edelleen. Ei muuta kuin kymmenen mielestään parasta listalle ja siitä pisteitä. Saattaa joistakin tuntua typerältä vertaukselta, mutta kyllä siitä on ainakin osittain kysymys.
Sitten kun käy kuten viime tiistaina ja eniten vuoden ykköseksi ääniä saanut jääkin kolmanneksi. Ei ole ihme, että urheilutoimittajat, joihin toki myös minä kuulun, saavat muutakin kuin lunta tupaan jälkipyykeissä. Kaiken lisäksi tuo eniten kannatusta ykköseksi saanut oli nyt vammaisurheilija. En ole itse kyllä kymmeniin vuosiin äänestänyt, mutta sillä en tarkoita vastuun pakoilua. Menetelmää olisi pitänyt muuttaa aikaa sitten.
Tiistain valinnoissa oli muutenkin paljon epäloogisuutta lähtien siitä, että jos Leo-Pekka Tähden paralympiavoitto, kultamitali siis, oli urheilutoimittajien mielestä niin merkittävää, niin miksei kymmenen listalla ollut kahta muuta paralympiavoittajaa? Vähemmillä arvomitaleilla ja melkein ilmankin sinne oli tulijoita. Omituista oli myös se, että Silja Lehtisen venekunta jäi seitsemänneksi, vaikka voitti maailmanmestaruuden ja olympiapronssia – oli kyllä sitten vuoden joukkue! Vuoden valmentaja Sami Hyypiä kertoi hienosti itsekin mitä asioita valinnoissa kenties kannattaisi ottaa huomioon. On historiallista, että suomalainen pääsee valmentajaksi Bundesliigaan, mutta vajaan kauden mittainen valmennus on ehkä vähän ennenaikaista moiseen valintaan.
Taustalla epäloogisuudessa tietysti on se tosiasia, että valinnassa kysymys on lähinnä subjektiivisista mieltymyksistä, joilla ei kovin usein ole paljoa tekemistä analyyttisen tarkastelun kanssa. Tämän tuloksena nyt aika voimakkaasti sekä sosiaalisessa että epäsosiaalisessa mediassa esiintynyt arvostelu urheilutoimittajien arvottamiskykyä kohtaa vaikuttaa ansaitulta.
Toisaalta analyyttinen tarkastelu nykyurheilussa, mahdollisuus jollain yhteismitalla arvioida eri lajien suorituksia ja saavutuksia, on aika mahdotonta. Pitäisi siirtyä taas Ruotsin malliin. Samaan aikaan nimittäin ruotsalaiset valitsivat omassa urheilugaalassaan ilman pisteytystä oman vuoden nais- ja miesurheilijansa. Naisurheilijaksi valittu triathlonin olympiahopeamitalisti Lisa Nordén oli suosituin myös kansan äänestyksessä, mikä sekin osoittaa ruotsalaisista jotain; miesurheilijaksi valittu Zlatan ei siinä voittanutkaan! Jos Suomessa olisi moinen Zlatan, niin tulos olisi aika selvä.
Subjektiivisuus toki Ruotsin mallissakin jatkuu ja on itse asiassa silloin ainoa valintakriteeri. Mutta päästäisiin ainakin eroon siitä kaiken paljastavasta pisteytyksestä, joka ei valinnoissa ole enää nykypäivää. Nyt kuulemma jouduttiin oikein tutkimaan sääntökirjaa purjelautailija-Tuulin valinnan varmistamiseksi. Rehellinen subjektiivisuus olisi paikallaan kuten esimerkiksi kirjallisuuden Finlandia-palkinnossa: tämä oli paras ja pulinat pois. Ja aika vähän siitä valinnasta muuten pulistaan.
Mikä on sykähdyttävää?
Myös Isossa-Britanniassa on jo pitkään ymmärretty, ettei lajien arvottaminen urheilijoita vertaamalla vie kehitystä oikeaan suuntaan. Siellä valitaan vuoden urheilupersoona, eikä törmäystä esimerkiksi vammaisurheilun kanssa ainakaan valintamenetelmän kautta synny. Toisaalta vammaisurheilu on sieltä lähtöisinkin.
Suomen gaalasta jäi vielä mieleen tämä sykähdyttävin urheiluhetki, jonka sai siis yleisö äänestää. Hupaisaa oli, että mukana viiden joukossa oli Kimi Räikkösen tokaisu tallilleen. Tokaisuna se oli hauska, mutta en koskaan varmaan oivalla mitä sykähdyttävää siinä oli. Sykähdyttävä on rikkaan suomen kielen sanana sellainen, että sen merkitys on jotain paljon syvempää kuin hetken hutaisu vaikka huvittavakin.
Voisin kuvitella, että sykähdyttävää oli Hyvinkään Tahkon ensimmäinen ottelu ampumistapauksen jälkeen. Varmasti ainakin niille, jotka olivat silloin katsomossa. Nyt sykähdyttävän hetken kansan suosikki oli Leo-Pekka Tähden kelaus. Sitä äänestämällä kansa sai samalla antaa mielipiteensä vuoden urheilijavalintaan.
Mukana viiden sykähdyttävän joukossa oli myös hieno ravuri, siis hevonen, joka taisi olla mukana myös Yle Urheilun omalla listalla vuoden parhaista urheilijoista. Tuli mieleen kirjana ja elokuvana tunnettu ”Ammutaanhan hevosiakin”, jossa kuvattiin ihmisten selviytymistä Yhdysvaltojen lamasta muun muassa hirvittävien maratontanssien avulla. Ei kirjalla tai elokuvalla varsinaisesti hevosten kanssa ollut tekemistä.
Jos vuoden urheilijavalinta saadaan muutettua ja näin osin poistettua pistelaskun omituisuudet, niin seuraavassa vaiheessa kannattaa ehkä miettiä valitaanko myös hevosia tai muita eläimiä. Lajeja riittää ja keskustelu jatkuu. Ei Suomesta sen valmiimpaa koskaan tule kuin maailmastakaan. Ruotsista monella tapaa kyllä.
Arto Teronen