Vuoden loppu ja uuden alku ei antanut liikaa toiveita suomalaiselle huippu-urheilulle. Huonon analysoinnin huippu koettiin nuorten jääkiekossa. Voitot kai aikaerostakin vielä kärsineistä USA:sta ja Kanadasta harjoitusotteluissa saivat median ja itse lajin riehaantumaan ”varmasta” mestaruudesta pelaajia myöten. Mestaruutta ei Venäjältä kuitenkaan tullut.
Voittamaan kannattaa huippu-urheilussa lähteä, mutta ei hetken huuman pohjalta. Nyt tuo huuma todennäköisesti johti ns. alisuorittamiseen, mikä on kyllä ihan kamala sana. Nykyajan urheilukielessä sitä kuitenkin näkee kuten tietysti tässäkin.
Naishiihtäjät sinnittelevät sentään Tour de Skissä kärjen lähellä, mutta käänteistä hekumaa tuli ennen kaikkea mäkihypyssä, jossa urheilijoita lähetettiin kotiin mäkiviikolta, mikä sinänsä ei nyt niin uutta ole.
Keski-Euroopan tai Saksan-Itävallan mäkiviikolta – miksi sitä haluaakin kutsua – on aina laitettu mäkimiehiä kesken kilpailujen kotimatkalle. Muitakin kuin suomalaisia. Esimerkiksi vuonna 1972 japanilainen Yukio Kasaja oli voittanut jo kolme osakilpailua ja johti mäkiviikkoa yli 50 pisteen erolla, kun kävi käsky lähteä kotiin keskittymään Sapporon olympiakisoihin.
No Kasaja voitti olympiakultaa pienessä mäessä, mutta menetti todennäköisesti historiallisen paikan ensimmäisenä kaikki osakilpailut mäkiviikolla voittaneena. Moista taitajaa jouduttiin odottamaan aina 2000-luvulle kunnes Sven Hannawaldilta se viimein onnistui vuonna 2002. Saksalainen on yhä ainoa tässä tilastossa.
Kolehdilla kuntoon?
Japanilaiset ovat aina olleet kurinalainen kansakunta, joskus liiankin kanssa. Mäkiviikon japanilaiset hyppääjät ovat keskeyttäneet jopa myös sponsoriensa kilpailujen vuoksi, mutta huonon käytöksen tai kunnon vuoksi en muista japanilaista maitojunaan laitetun. Suomalaisittain kaikki on sen sijaan ollut toisin.
Mäkiviikon ehdottomia hetkiä elettiin usein kun Matti Nykänen oli vaimoineen mukana. Tapahtui kaikenlaista ja synkän näköisenä johto pohti miten suhtautua; Eino Kirjonen, valmentaja, olisi suvainnut kerta toisensa jälkeen, mutta Matti Pulli, lajipäällikkö ei lopulta nähnyt muuta mahdollisuutta kuin rangaista suojattiaan. Myöhempinä vuosina Nykäsen käyttäytymismallia vaali muun muassa Harri Olli. Muitakin suorituksia oli. Ennen oli ainakin tässä mielessä värikkäämpää, kuten epäsosiaalista käytöstä on tapana joskus kuvata. Mäkimiehiä lähetettiin kotiin eri puolilta, muualtakin kuin mäkiviikolta. Syy ei ollut huono hyppykunto tai ainakin se oli tilapäisillä tempuilla hankittua.
Nyt sitten päädyttiin suomalaisen huippu-urheilun ”kehityksessä” tilanteeseen, jossa kolme neljästä suomalaishyppääjästä lähetettiin mäkiviikolta kotiin harjoittelemaan. Hyppy ei kulkenut eli suomeksi huippu-urheilijat olivat huonoja, eikä epäsosiaalisesta käytöksestä ollut edes taustasyyksi. Yksi sai armon jäädä ja oli 33:s. Nyt on ainakin mäkihypyssä tultu todella tornista alas. Tilanteessa on jotain syvältä hupaisaa.
Samaan aikaan pyörii nimittäin kotimaassa tv-mainos, jossa haetaan talkoorahaa mäkimaajoukkueelle. Mainoksessa suksissa ei ole siteitä rahanpuutteen vuoksi ja aiotaan hypätä jopa ilman, miltä se välillä tuntuukin. Mainoksen ”näyttelijäsuoritukset” ovat erinomaisia, lahjoja hyppääjiltä ainakin siihen löytyy.
Rahankeräämisen tapa on kuitenkin kuin kirkoissa kerättävä kolehti, jolla pyritään vaikuttamaan ihmisen sosiaaliseen omaantuntoon tai muuten vain ymmärrettävästi ilmaistuna auttamisen haluun. Seuraavassa vaiheessa saattaisi kirkoissa kerättävä kolehti jopa tulla kysymykseenkin, jos Suomessa huippu-urheilu todella olisi uskontoa, kuten jotkut ovat välillä todistaneet.
Kirkossa kerättävä kolehti urheilulle olisi sinänsä hersyttävää; ” Lahden Hiihtoseuran nuoret keräävät seuraavan virren aikana avustuksia kirkon kotimaan avulle kohteena maajoukkueen mäkimiesten hyppypukuihin tarvittavien ompelutarvikkeiden hankkiminen sadan kilon erissä”. Amen ja veisuuta päälle! Rahatalkoot ovat kuitenkin kaikissa muodoissaan julkisesti väärä lähestymistapa ongelmien korjaamiseksi.
Kohtalon ivaa taitaa olla sekin, että mäkihypyn tason romahtaessa Ruotsin mallin mukaiseksi, suomalaisen huippu-urheilun operatiivisena johtajana on aloittanut kukas muu kuin ansioitunut mäkivalmentaja. Mika Kojonkoskelle saattaisi heti olla muutakin käyttöä kuin urheilijan polkujen koristelu, jota varten ns. Humu-ryhmä halusi lopputyönsä tuloksena 15 miljoonaa euroa seuraavina kuutena vuotena. Tuo rahan nostaminen esiin työn julkistamistilaisuudessa oli ”mäkikolehdin” tapaan erinomainen esimerkki väärin ideoidusta ulostulosta.
Vanhanaikaisia tavoitteita
Ryhmän tulosta on tosin arvosteltu jopa siksi, että se sai suurella rahalla aikaiseksi vain muutamia kymmeniä sivuja. Hinta per sivu oli arvostelujen mukaan korkea. Näin katsomosta tuollainen arvostelu on huvittavaa ikään kuin muutos olisi sen tehokkaampi ja käytetyn rahan arvo suurempi mitä enemmän pystyy tekstiä suoltamaan. Jos asia on oikea, siihen saattaa riittää pienempikin esittely.
Virheen ryhmä teki tullessaan ulos rahapää edellä. Media tarttuu siihen syöttiin aina ja lapsi lentää pesuveden mukana, hukataan pääasia. Pääasia, joka juuri nyt voi olla ainoastaan tehostaminen siellä polun alkupäässä, urheilun tekeminen jälleen kiinnostavaksi ja haluttavaksi ilman pakonomaisia tai jopa uhkaavia argumentteja. On näet helppo luoda järjestelmiä ja polkuja, joiden varsille sijoittaa tukipisteitä, mutta niissä käy aika pitkäksi, ellei polulla riitä tulijoita. Tulijoita löytyy seuratyöstä, vaikka todelliset lahjakkuudet ovat kaikissa olosuhteissa harvassa.
Näin katsomosta näyttää juuri nyt siltä, että ollaan luomassa järjestelmää odottamaan jonkinlaista huippu-urheilun, ellei nyt tsunamia, niin ainakin pienempää hyökyaaltoa. Oikeaa tsunamia, hirmumyrskyä tai tulvaa varten voidaan tuollaisia niissä tapauksissa vastajärjestelmiä rakentaa ja on syytäkin. Huippu-urheilun nousu täytyy luoda, itsestään pientäkään tulvaa siihen ei synny vaikka kivet polulla olisivat kuinka Lammion vaatimassa järjestyksessä, jos nyt tähänkin Tuntematonta voi jotenkin sotkea.
Intohimoa uudenlaisen urheiluinnostuksen luomiseen vaikuttaa ainakin haastattelujen perusteella olevan. Olympiakomitean uusi puheenjohtaja Risto Nieminen on maan intohimoisimpia urheilukuluttajia ja uskoo urheiluun, Kojonkoski kenties vähän pohtivampi, joka uuden päällystönsä kanssa joutuu nyt etsimään konkretiaa, todellisia asioita ja tekoja. Nykymaailma suosii kyllä strategioita, joita monissa yrityksissä tehdään vuosittain tai ainakin silloin kun johtaja vaihtuu. Huippu-urheilussa vaaditaan enemmän todellisuutta, joka puetaan ja saadaan tajuttavaksi usein mitalien ja pistesijojen joskus maagisiltakin tuntuvilla tavoitteilla.
Tulevaisuudessa suomalainen huippu-urheilu tuottaa yhä tunteita sitä seuraaville ja sitä pitää tavoitella. Kansallistunnettakin saa olla, mutta menestyminen tulee kuitenkin olemaan sirpaleista ja vähän sattumanvaraista. Nyt esimerkiksi ilmoitettu tavoite olla paras Pohjoismaa tuntuu kovasti vanhanaikaiselta ja tarpeettomalta mittarilta.
Liikaa ei suomalaisessa huippu-urheilussa tule jatkossa olemaan menestyjiä. Ennen oli ainakin siinä mielessä paremmin. Toivottavasti kuitenkin tulevaisuudessa homma toimii niin päin, että enemmän lähetetään urheilijoita kisoihin kuin kisoista kesken kaiken pois huonon urheilemisen vuoksi!
Arto Teronen