Sutkauksella haluttiin hillitä ihmisten joulustressiä. Että ei jouluksikaan nyt ihan kaikkea tarvitse tehdä.

Minusta tuo slogan on ihan turha. En usko ollenkaan, että keskivertokansalainen stressaa joulun alla siivoamisesta niin kovasti, että jonkun puolivirallisen tahon pitäisi oikein hillitä imurin ja rätin kanssa heilumista.

Pikemminkin päinvastoin.

Näyttäkää minulle perheenemäntä, joka edelleen siivoaa huushollin lattiasta kattoon, tekee itse kaikki laatikot ja leivonnaiset, paistaa kinkun, etsii lahjat läheisilleen ajatuksella ja kirjoittaa 50 joulukorttia.

Niin. No onhan niitä. Mutta suurimmaksi osaksi nämä jouluahkerat ovat eläkeläisiä. Ja kyllähän eläkeläisillä aikaa on! Erityisesti, jos aloittaa päivän niin sanotusti kukonlaulun aikaan ja jatkaa sitä seuraavan vuorokauden puolelle.

Eikä eläkeläisten jouluvalmisteluja hillitse mikään. Jos he ovat siivonneet kaappinsa tähän asti jouluksi, eivätköhän he jatka perinnettä niin kauan kuin käsi liikkuu. Siihen on turha lasten, lääkäreiden tai edes marttojen puuttua.

Me 60-luvulla tai sen jälkeen syntyneet osaamme kyllä ottaa rennosti – ihan ilman virallista lupaa. Kuuntelemme itseämme ja annamme itsellemme aikaa. Eli käytännössä kaadamme viiniä lasiin, nostamme jalat pöydälle ja katsomme romanttisen komedian - vaikka jouluun on aikaa vajaa kaksi viikkoa! Kaikenhan saa kuitenkin kaupasta valmiina.

**Sitä paitsi **– jos jotain haluaa jouluksi tehdä – kaappien siivoaminen on ihan hyvä vaihtoehto. Koska kaappien siivoaminen on oikeasti ihan jotain muuta kuin pölyjen pyyhkimistä ja tavaroiden järjestämistä.

Se on oiva tapa käydä läpi elämäänsä ja sen tilaa. Ja eikö sellainen ole jokaiselle kerran vuodessa ihan tarpeellista?

Tavaroista irti päästäminen on terveellistä. Joko vihdoin voisin hävittää nämä 30 vuotta vanhat luentomuistiinpanot? Käytänkö oikeasti vielä joskus tätä 90-luvun alussa hankittua pikkureppua? Tarvitsenko tosiaankin kolmeakymmentä pullonavaajaa? Vaikka haluaisin pukeutua ainoastaan mustaan neuleeseen, eivätköhän nämä 20 riitä loppuelämäkseni?

Kun katson siivottuun kaappiin, tunnen syvää tyytyväisyyttä. Järjestys rauhoittaa ja mitä enemmän olen onnistunut tavaraa vähentämään, sitä paremmalta tuntuu. Kerrankin näen myös konkreettisesti työni jäljen.

Tosin kaappien siivoamisessa on karikkonsa. Kun käteen osuu pahvilaatikko, jossa on järjestämättömiä valokuvia, sitä huomaakin yhtäkkiä istuvansa lattialla muistelemassa menneitä. Ja aiotun yhdeksän kaapin sijaan tuleekin siivottua vain kaksi.

Mutta mitäpä siitä – periaatehan on tärkein. Ja kaappien siivoaminen on siitä kiitollista puuhaa, että se ei koskaan lopu. Koska kun saa vihdoin kaikki kaapit siivottua, ensimmäisenä raivattu alkaa olla jo taas siivoamisen tarpeessa.

Vähän niin kuin elämäkin. Järjestys on siinäkin vain väliaikaista.