Aikanaan meillä päin oli tapana sanoa lapsille, että kannatko minut saunaan sitten kun oon vanha. Lause tulee mieleen, kun autoradiossa Kuningasidea peräänkuluttaa Enemmän duuoo ku sooloo-biisissään, että ”Matka on pitkä ja kivinen, mutta älä pelkää, mä otan sut vaikka reppuselkään.”
Elämänsä aikana sitä tulee kantaneeksi kaikenlaista. Muuttokuormia, kirjoja, levyjä, sohvia ja pöytiä. Jossain vaiheessa sitä kantaa sisällään lapsia, niiden synnyttyä niitä kantaa sylissään ainakin vuoden-pari. Joskus tuli asuttua hissittömän talon neljännessä kerroksessa ja sinne piti kantaa sekä pikkulapsia että ruokakasseja samaan aikaan. Vaikka rappusia silloin oli loputtomasti, ei mennyt kuin hetki, kun niitä harppoi jo muutama pikkupoika.
Onhan kantaminen ja ruumiillinen työ raskasta, silloin jos sitä pitää tehdä elääkseen, päivästä toiseen. Mutta silloin tällöin tehtynä se aukaisee mieltä kummasti. Kun klapisylillinen toisensa jälkeen nousee pinoon, samalla ajatukset alkavat järjestyä paikalleen ja joskus jopa ihan uusille paikoille.
Remonttihommissa päivän istumatyön jälkeen sai kantaa purkujätettä, sahajauhoja, tiiliä, sementtiä, työkaluja , laattoja, maalia, kakkonelosia, ovia ja ikkunoita. Kaikkea tätä ja joskus vielä hömelönä edestakaisin ja moneen kertaan. Kun pahin ruuhka remontin valmistuttua alkaa olla ohi, sitä kantaa ihan vaan arkea vaikkapa pyykkikasojen tai mattopinon muodossa.
Lihaksissa tuntuvan taakan ohella kantaa mukanaan myös menneiden sukupolvien murheita. Kun niistä alkaa päästää irti, täytyy vielä kantaa omat riittämättömyyden tunteensa tehokkuutta, tarmoa, tiimikortteja ja yhä uusia tavoitteita vaativassa työtajunnassa.
No, kun sitten tajuaa siinä puita viskoessa päästää niistäkin irti, sitä huomaa kantavansa huolta ainakin lastensa puolesta. Kun ne apupyörät jo vaihtuivatkin kevytmoottoripyörään, niin että riitääkö maltti ja kaista. Sitten kun siisti puupino alkaa muotoutua ja epämääräinen kasa pihamaalta on kadonnut, sitä tajuaa, että lasten kohdalla on pakko ajatella, että minun lisäkseni niitä kantaa myös elämä.
Puusouvin jälkeen kantaessani maitoa, juustoa ja leipää kassissa kaupasta ulos, liukuovi ei aukea. Ajattelen että kaikki kantaminen ja ennenkaikkea se asiosta irtipäästäminen siinä puupinoa tehdessä on tehnyt minut niin kevyeksi, ettei oven automatiikka enää tunnista minua ja ruokakassia. Päässä alkaa soida Daven Lindholmin biisi, jossa laulettiin: ”Miten niin jalat maassa, oletko nähnyt kenenkään kävelevän ilmassa?”