Poika makasi sängyllään ja nosti kortin silmiensä eteen. Pojan mielen valtasi haikeus. Hän oli nuori, muttei niin nuori, etteikö olisi ymmärtänyt kuvan ja pelaajan merkitystä. Kyynel vierähti pojan silmäkulmaan, kun hän päästi mielikuvituksensa valloilleen. Mielen valtasivat ne kaikki muistot, jotka olivat piirtyneet hänen tajuntaansa kymmenien ja satojen tuntien ansiosta, jotka poika oli viettänyt DVD-soittimen ja tietokoneen piirtämän kuvan äärellä olohuoneen sohvalla ja kirjoituspöydän äärellä. Kortin edustamassa hahmossa oli jotain mitä uudet tähdet eivät olleet tai tarjonneet. Ehkä se oli nuoruuden naiiviutta tai nuoruuden herkkyyttä, mutta jotain maagisen vangitsevaa kortin hahmo kätki sisälleen. "Raipe"?
Raipe keinui rauhallisesti keinutuolissaan, jonka oli saanut lahjaksi viimeisen maaottelunsa jälkeen Tampereella 2008. Keinutuolin puu oli tummunut aavistuksen alkuperäisestä, mutta liitokset olivat yhä vahvasti paikallaan eikä tuoli natissut. Tämä vaikka kiloja oli tullut pari lisää. Konjakkilasi oli melkein tyhjä ja sen aromit täyttivät olohuoneen yhdessä lastenlasten naurun kanssa. Se oli hyvää konjakkia, kuten pitikin. Konjakin kanssa ei pihistelty. Hänellä oli hyvä olla. Raipe ummisti silmänsä ja tunsi kuinka aika juoksi. Nyt tosin taaksepäin, vaikka kovin usein se laukkasi vauhdilla kohti tuntematonta. Muistot veivät hänet 40 vuoden päähän vuoteen 84. Aika oli tuolloin kovin erilainen, niin oli Raipekin. Tai ei niinkään, nyt hän oli vain paljon kokeneempi ja hiukan harmaampi.
Sarajevon Olympiakisat olivat ensimmäiset ja viimeiset sosialistisessa maassa järjestetyt Talviolympialaiset. Raipen mielessä aika oli muuttanut vahvan poliittisen aikakauden myllerrykset kuultaviksi nuoruudenmuistoiksi, jolloin itse asia, urheilu oli ajanut kaiken edelle, eikä poliittisilla vakaumuksilla ollut merkitystä. Ne olivat kisat joista tarina, niin monen mielestä legenda oli alkanut. Raipe ei juuri legenda-termistä välittänyt, sitä kun nykyään viljeltiin kuin ruista kevätpeltoon. Raipe tiesi ja vaikka ei viljeltäisi niin rajansa kaikella. Raipe oli Raipe, vaatimaton kuten aina. Raipe muisti vielä tuoksut ja näyt. Muisti pelikaverit ja valmentajan. Muisti ensimmäisen ottelun, kun Suomi vaivoin voitti Itävallan 4-3. Aika juoksi, Raipe ei enää...
Poika laittoi DVD-levyn soittimeen ja istui sohvalle. Ulkona oli leuto ilma, kuten niin usein nykyään, eikä ulkojäille ollut asiaa. Vesi ropisi peltikatolle ja se veti mielen matalaksi, sillä ei temppuja sohvalla opittu, ehkä myöhemmin sitten. Antero Karapalon aavistuksen nasaalinen, mutta unohtumaton ääni tunkeutui kovaäänisistä ja tarrasi nuoren miehen mukaan aikamatkalle. "Neuvostoliitto on kaatunut, Suomi voittaa olympiahopeaa!!!". Siinä se taas on, siviilivaatteissa mitali kaulassa. Raipe..
"Maito on loppu, et viitsisi hakea kiskalta paria purkkia, kun ei sulla muutakaan siinä nyt ole", Raipen vaimo Leena huusi miehelleen keittiöstä. Lauantai ehtooseen tuli vauhtia sen siliän tien, vaikka jo peliajoilta tutut selkävaivat osoittivat palaamisen merkkejä. Leena valmisti lettutaikinaa, eikä silloin sopinut panna vastaan. "Joo, menenhän minä". Raipe otti takin naulakosta ja suuntasi ulos. Pieni happihyppely, sekä aikalisä peuhaavista lapsenlapsista teki itse asiassa ihan hyvää, hän mietti. Sade oli onneksi tauonnut ja konjakin rippeet lämmittivät vielä mukavasti. Kioskilta palattuaan hän ottaisi toisen.
Kävellessään Raipella oli aikaa. Aikaa muistella menneitä vuosia, jotka tuntuivat aina liittyvän jääkiekkoon. Tietenkin. Vuoden 95 mestaruutta tuli muisteltua usein, usein tahtomattakin. Viimeksi eilen lihatiskillä oli kanssa-asioija ottanut asian puheeksi. Ei Raipe sitä pahakseen laittanut, jos nyt ei tasajalkaakaan hyppinyt. Mestaruus oli kuitenkin yhä Suomen ainoa ja maestro tunsi edelleen aitoa ylpeyttä kolmenkymmenen vuoden takaisen saavutuksen johdosta. Tosin vuodet olivat asettaneet saavutukset uuteen perspektiiviin. Raipe tiesi, että maailmanmestaruuden voittaminen oli aina vaan vaikeampaa. Kazakstankin oli sen jo voittanut ja viime vuonna Tanska oli ollut finaalissa. Venäjä oli kuitenkin se maa, joka dominoi tapahtumia kaukalossa vuodesta toiseen. Raipea hymyilytti. Niin paljon muutosta muttei kuitenkaan mitään. Niinhän se oli dominoinut jo hänen uransa alussa.
Poika oli päättänyt antaa DVD-soittimelle ansaitun hengähdystauon ja hakea karkkia kioskilta. Karkit hän oli ansainnut, poika tiesi. Matikankokeesta oli tullut 8- ja se oli roima parannus edelliseen kokeeseen verrattuna. Pänttääminen oli ollut haastavaa, mutta siitä hän oli selvinnyt kunnialla. Opiskelu oli välillä tuskaa, vaikka poika mietti paljon ympäröivää maailmaa. Pojan maailma oli tosin jääkiekko. Ilves oli tärkeintä mitä hän tiesi, vaikka ei välittänytkään joukkueen uudesta logosta. Siinä kissapeto muistutti enemmän cyborkia minkkiturkissa, kuin sitä aitoa oikeaa ärjyvää keltaista kissaeläintä, jonka kaikki olivat oppineet tuntemaan. Poika tiesi joukkueen historian paremmin kuin matematiikan, jääkiekkokokeesta olisi tullut täysi kymppi. Aina ajoittain poika matkusti entiseen Tampereen pääjäähalliin Hakametsään, vain aistiakseen historian mitä rakennus piti sisällään. Siellä Raipekin oli pelannut. Oikeastaan Raipe nyt oli pelannut kaikkialla.
"Kaksi kevytmaitoa ja pussi panttereita kiitos", Raipe pyysi Kioskilla, ja kuuli samaan aikaan polkupyöränrenkaan jarrutusäänen takanaan kostealla asvaltilla. "Nyt taitaa kolottaa jonkun karkkihammasta pahasti kun noin vauhdilla tullaan", Raipe mietti, ja maksoi ostoksena myyjälle. Raipe kuuli askeleet takanaan.
Poika lähestyi kioskinluukkua ja näki siinä seisovan miehen selän. Miehellä oli yllään villakangastakki joka istui hyvin, mutta pojan mielestä se oli aavistuksen vanhanaikainen. Mies kääntyi ympäri kädessään valkoinen muovikassi.
Poika tarkasteli miestä hämmentyneenä. Hän tiesi nähneensä miehen jossakin, muttei muistanut missä. Pienet aivot tekivät työtä, kun poika yritti hahmottaa nimen edessään seisovalle harmaantuvalle miehelle. Raipe hymyili häntä tarkastelevalle pojalle ja näki pienen Ilveksen logon pojan takin rintapielessä. Poika pohti ja pohti. Siten se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. JANNE OJANEN. Se on Ojanen! Vasta kun Raipe oli ohittanut pojan, sai miehenalku kerättyä rohkeutta, avatakseen suunsa. Poika ei Tapparasta välittänyt: "Janne", poika huusi ja Raipe kääntyi ympäri. "Muista ett Raipe on aina Raipe, Ilves forever". Raipea hymyilytti ja hän totesi hiljakseen: "No niinhän se taitaa olla". Raipe tiesi, että vuodet olivat vierineet. Enää ei ollut kiire. Kotona odotti kasa lapsenlapsia, tuoreet letut ja konjakki. Sillä oli hyvä muisti.
Niki Juusela