Yhtä tuskallista kuin istuminen keväisin Töölön jalkapallostadionin piippuhyllyllä, jossa raastava pohjoistuuli meinaa repiä kasvot irti ja lennättää ne Kallion kattojen yli aina Malmin perukoille asti.
Veikkausliigan tämän kevään alennustila tyhjine katsomoineen ei johdu kylmistä säistä, ei median täyttäneistä jääkiekon MM-kisoista, eikä edes lamaksi yltyneestä taantumasta - näin uskon. En osaa valitettavasti vastata aukottomasti siihen, mistä se johtuu, vaikka luin kaikki futisvihaa käsittelevät viittaukset Wikipediasta. Eikä alennustilan syytä tiedä Veikkausliiga, joka kyllä jaksaa tutkia, miten liigan brändiä voisi vahvistaa ja miten liiga löytäisi identiteettinsä. Veikkausliigalla on jatkuva persoonallisuuskriisi, joka heijastuu katsomoihin.
Vastasin alkuvuodesta liigan lähettämään kyselyyn, jossa kysyttiin, miten liigaa pitäisi kehittää. Tämänkin liiga on tehnyt saadakseen selville, miksi katsotuimpien urheiluohjelmien joukossa on keväästä toiseen se, missä yksi lahtelainen huutaa: ”Ja nyt pääsee suomipoika höyläämään”.
Jotenkin tuntuu, että silloin ollaan hakoteillä, kun toimittajilta lähdetään kysymään ohjeita, miten Veikkausliigan toimiston väki löytää perille Shangri-La’han. Vastaukseksi tulee silloin epämääräistä jankkaamista olosuhteista, paremmista olosuhteista ja niin, niistä olosuhteista vielä olisin sanonut. Ne katsos ratkaisevat, kun tavallinen kansalainen lähtee mökiltä katsomoon, jos saa ilmaislipun lisäksi kaupanpäällisiksi tuulipuvun, panimon lippalakin ja jonkun keräämään karviaiset.
Miksi liiga ei kiinnosta laajempaa yleisöä? Hyvän vastauksen tähän tarjosi kollega, joka sanoi, että eihän kukaan tunne niitä tikku-ukkoja, jotka vilistävät kentällä. Aivan, Veikkausliigan pelaajien tunnettuus on varsin vähäistä, mikä johtuu osin siitä yksinkertaisesti syystä, että mediassa harvemmin näkee henkilöjuttuja veikkausliigapelaajista. Tikku-ukot on taas sikäli osuva kuvaus, että liigan onneton televisiointi yhden kameran maalikoosteineen saa pelaajat näyttämään anonyymeiltä tikku-ukoilta, vaikka tikkuraajojen takaa löytyisi kuinka valloittava persoona tahansa. Eikä niitä tikku-ukkoja tee stadioneilla yhtään sen enempää tunnetuksi se, että pelaajat pannaan vilkuttamaan lehdistökatsomoille ennen ottelujen alkua. Välillä tuntuu siltä, että yhtä hyvin katsojat voisivat esittäytyä pelaajille, niin vähän katsomoissa on ajoittain väkeä.
Siteeraan toista kollegaani, Jukka Rönkää, joka kirjoitti kauden alla, että ”on tunnistettava kasvot ja tarinat niiden takana - ja on opittava rakastamaan ja vihaamaan niitä kasvoja”. Monenko liigapelaajan kasvot tunnistaisit, monenko tarinan tunnet ja ennen kaikkea, kuinka montaa veikkausliigapelaajaa rakastat tai vihaat? Niin, montaako, mieti sitä.
Tiedätkö kuka HJK-lupaus kuuluu kulttuurisukuun, kuka Honka-pelaaja oli lopettaa uransa henkisten vaikeuksien takia tai kuka suomalaishyökkääjä on syntynyt Leningradissa?
Suuria persoonia rakastetaan ja vihataan. Viimeisin veikkausliigapelaaja, jota koko urheilumedia rakasti, oli Perparim Hetemaj. Kosovolaislähtöinen pelaaja teki tehtävän medialle helpoksi olemalla helposti lähestyttävä, sanavalmis, huumorintajuinen ja jännittävä jalkapalloilija. Myönnettäköön, että entisen HJK-pelaajan tarina kaikessa koskettavuudessaan on myös sellainen, että se liikuttaa niin lehden lukijaa kuin tv-katsojaakin.
Minulla ei ole valitettavasti vanhempien kollegoideni tapaan yhteistä menneisyyttä Atik Ismailin tai Jari ”Jallu” Rantasen kanssa, mutta he olivat kuulemma aikamoisia persoonia aikanaan. Ennen oli ennen. Molemmat ovat ansiokkaasti kirjanneet jalkapallouransa kovien kansien väliin, ja niiltä sivuilta välittyy kuva oman tiensä kulkijoista. Värikkäitä persoonia, joille sattui ja tapahtui. Onko se niin, että persoonallisuus kätkeytyy toilailuihin ja päinvastoin?
Kysyin Jallu Rantaselta hänen tuoreen kirjansa julkistamistilaisuudessa, onko tänä päivänä jalkapalloilussa tilaa persoonallisuuksille.
- Toivottavasti, mutta menestymisen pakon takia valmentajat suitsivat pelaajiaan, vastasi Rantanen.
Pitänee paikkansa, mutta kyllä liigasta persoonallisuuksia ja tarinoita löytyy, kun urheilijoiden kiiltokuvapintaa vähän potkii ja rapsuttaa.
Ja sitten loppuun se idea, jonka unohdin kyselyssä antaa Veikkausliigalle. Ohje, miten tehdä kotimaista jalkapalloilua tunnetuksi tavallisille kaduntallaajille ja samalla kerätä lajille rahoitusta. Lähettäkää feissareita assan kulmalle kysymään: ”Anteeksi, kiinnostaako kotimainen jalkapalloilu?”. Itse vastaisin: ”Kyllä kiinnostaa, tuen teitä säännöllisesti”.
**Ari Virtanen
**