Kolmen suuren kisa olennaisempaa kuin perussuomalaisten kannatus
Kevään 2011 eduskuntavaalit olivat eilen tasan puolen vuoden päässä.
Eniten julkisuutta näyttää tällä hetkellä saavan perussuomalaisten vahva nousu. Riski suomalaisittain harvinaisten protestivaalien kehittymisestä on ilmeinen. Silti kansakunnan tulevaisuuden kannalta huomattavasti olennaisempaa on kolmen suuren puolueen maalintulojärjestys. Olennaiseksi muodostuu mm. se, mikä suurista menettää vähiten kannatustaan nousukiidossa oleville persuille.
Urheilutermein kyse on siitä, kenen puolustus pitää parhaiten. Pitkässä juoksussa pelejä ei kuitenkaan voiteta vain puolustamalla. Myös maaleja pitää saada aikaiseksi. Ja ennen kaikkea joukkueen on pystyttävä eheään ja koordinoituun suoritukseen.
Kokoomuksen tilanne on tästä näkökulmasta hyvä. Puolue on yhtenäinen, sen organisaatio ja talous ovat kunnossa ja sen kärkitoimijat nauttivat suomalaisten arvostusta. Kokoomus on tällä hetkellä maan ainoa aito yleispuolue, jolla on kannatusta tasaisesti kaikissa väestö- ja ikäryhmissä. Kokoomuksen vahvuus on myös sen muuntautumiskyvyssä; se on parhaiten pystynyt vastaamaan suomalaisen yhteiskunnan muutokseen. Kokoomuksella ei ole tarvetta temppuiluun tai epätoivoisiin irtiottoihin. Tässä valossa ei olekaan omituista, että vaalien lähestyessä sekä Keskusta että SDP pyrkivät haastamaan juuri kokoomuksen.
Keskustan uudella johdolla on lähes pakonomainen tarve erottautua juuri kokoomuksesta. Käytännössä tämä näkyy onneksi lähinnä tarpeettomana teatraalisuutena, eivätkä hieman surkuhupaisatkaan profiloitumisyritykset ole vaikeuttaneet jokapäiväistä hallitusyhteistyötä.
Puheenjohtaja Kiviniemen dilemma on se, että hän on itse aatteellisesti lähellä kokoomuksen poliittista linjaa lähes kaikissa keskeisissä kysymyksissä. Muitakin linjoja puolueessa kuitenkin riittää. Ex-puoluesihteeri Jarmo Korhonen on edelleen näkyvä toimija puolueen piirissä, eikä selvästi ole antanut anteeksi kepussa vallan kaapanneelle liberaalifalangille. Kentän paine pyrkii ohjaamaan puoluejohtoa takaisin aitovierille, mikä merkitsisi pyllistämistä niille kaupunkiseuduille, joilta Keskustan on pakko hakea lisäkannatusta väestöään menettävien korkeakannatusalueidensa tappioiden kompensoimiseksi. Liian liberaali tai kaupunkilainen ei sovi olla, koska tuolloin vuotoa persuihin on entistä vaikeampi tukkia. Keskustassa edetäänkin tämän johdosta perinteiseen tapaan surutta kaksilla raiteilla.
Lienee ilmeistä, että mikäli Keskustan puheenjohtajaksi olisi valittu Mauri Pekkarinen, puolueen olisi nyt helpompi vastata Soinin joukkojen haasteeseen.
SDP:n murheellista tilaa kuvaa se, että pitkäaikaisen valtionhoitajapuolueen kannattajien suosituin presidenttiehdokas on Sauli Niinistö. Puolueen linja on vähintäänkin hakusessa. Puoluejohto ei nauti omienkaan varauksetonta tukea ja todelliseksi johtajaksi ja strategiksi on jälleen noussut Eero Heinäluoma. Tämän seurauksena puolueen linja on alati muuttuvassa maailmassa kovin perinteinen ja varsin SAK-lainen.
Puoluesihteeri Jungner pyrkii kosiskelemaan liikkuvia äänestäjiä, mutta tämän politiikan Sarasvuon visiot herättävät lähinnä ihmetystä demareiden kenttäväen keskuudessa. Jungner kuulunee puolueen piirissä niihin, joita demareiden käpertyminen perinteiseen vasemmistoretoriikkaan eniten ahdistaa. Yhä ilmeisemmäksi käykin, että tämä pulina- ja turinatalouden apostoli kiinnittää myös jatkossa kasvavan osan energiastaan puolueen sijasta omaan henkilökohtaiseen vaalikampanjaansa.
SDP:n ongelma on osin sama kuin vihreillä. Hyvinvointiyhteiskunnan puolustamiseen ovat tänä päivänä sitoutuneet kaikki puolueet, samalla tavalla kun kaikki puolueet ovat omaksuneet kestävän kehityksen ideaalin. Tänä päivänä kyse ei enää ole suhtautumisesta hyvinvointiyhteiskuntaan tai vihreisiin arvoihin, vaan kyvystä harjoittaa aidosti tuloksekasta käytännön politiikkaa. Yksi Kokoomuksen keskeisistä vahvuuksista on se, että sillä on tästä näyttöjä.
Perussuomalaisten nousussa kysymys ei ole enää korostetusti maahanmuuttokysymyksistä. Kyse on pyrkimyksestä kanavoida kaikenlainen tyytymättömyys suureksi persu-protestiksi, oli sitten kyse maahanmuutosta, aselaista, jätevesistä, sukupuolivähemmistöjen asemasta, vaalirahoituksesta tai milloin mistäkin. Julkisissa esiintymisissään etevällä, poikkeuksellisen pelkistämiskykyisellä ja sopivan kansanomaisella Soinilla on tämän potentiaalin realisoimisessa vielä monta haastetta. Ensimmäinen on se, ettei puolue oikein kestä kenenkään muun persun kuin Soinin itsensä esiintymistä julkisuudessa.
Johannes Virolainen kyseli aikanaan tunnetusti mitä Kokoomus vaalivoitollaan tekee. Samaa voi nyt kysyä perussuomalaisilta. Populistipuolueen suosion syy on nimenomaan siinä, ettei se joudu kantamaan vastuuta, vaan että se voi haukkua kaikkea mikä liikkuu. Tähän pirtaan ei valtaantulo millään sovi, vaikka ministeriautojen takapenkit kuinka kutkuttaisivat. Eikä hallitukseenkaan paraatiovista tulla, oli vaalimenestys mikä tahansa.
Seuraavakin hallitus tulee nojaamaan toiminnassaan hallitusohjelmaan, johon jokaisen hallituspuolueen tulee varauksetta sitoutua. Matkan varrella tehdään erilaisia kompromisseja, mutta ei mistä tahansa. Se ainakin on selvää, ettei mikään suurten puolueiden koalitio ole mukana hyväksymässä hallitusohjelmaa, jossa EU-jäsenyys ei olisi ulkopoliittisen asemointimme keskeinen peruspilari.
Ne teemat ja kysymykset, jotka vaalitaistossa nousevat keskeiseen rooliin, ovat osin riippuvaisia satunnaistekijöistä ja puolueiden kyvystä hallita vaaliagendaa, ja mitä huonommin puolueet tässä onnistuvat, myös median tekemistä valinnoista. Ne teemat ja kysymykset, jotka vaalien jälkeen - vaalituloksesta riippumatta - nousevat keskeiseen asemaan, ovat kuitenkin aika lailla selviä.
Julkisen talouden tasapainottaminen on takuuvarmasti seuraavien hallitusohjelmien keskeisin teema ja tulevan pääministerin suurin huolenaihe. Työllisyyteen, verotukseen ja työuriin liittyvät kysymykset kuuluvat olennaisesti tähän kokonaisuuteen. Kysymys on siitä, miten julkisen talouden välttämätön tasapainottaminen saadaan tehtyä talouskasvua vaarantamatta ja itse asiassa pitkälti siihen nojaten. Kysymys on hyvinvointiyhteiskuntamme perustan tukemisesta ja sen elinvoiman turvaamisesta alati muuttuvassa maailmassa.
Vaalien jälkeisillä ratkaisuilla on niin kansakuntamme yhteisen kun kansalaistenkin tulevaisuuden kannalta mitä olennaisin merkitys. Toivottavaa olisi, että tämä näkyisi myös vaaleissa. Kansalaisilla on yksinkertaisesti oikeus tietää, mitä puolueet näistä asioista ajattelevat ja miten he aikovat hyvinvointiyhteiskuntamme tulevaisuuden turvata. Politiikan ruisleipäasiat talous ja työllisyys, sekä niihin liittyvät linjaukset ovat ne, joilla on aidosti merkitystä, ainakin vaalien jälkeen.