Aidoissa demokratioissa keskeiset poliittiset vallankäyttäjät saavat valtuutuksen tehtäviinsä vaali- ja puoluedemokratian kentillä. Suomessa myös puoluelaki edellyttää puolueilta kansanvaltaista toimintatapaa. Puolueen järjestödemokratia valitsee johtajansa ja johtajat vievät joukkonsa vaaleihin.
Eduskuntavaaleissa kansalaiset puolestaan antavat vaalikausimandaatin sekä valituksi tuleville että eduskuntaryhmille. Hallituksen muodostavat suurimman puolueen johdolla ne ryhmät, jotka pääsevät sopuun hallitusohjelmasta ja jotka suurimmat hallituspuolueet ottavat joukkoonsa mukaan. Pääministeri tulee puolueiden väliseen sopimukseen ja kansanedustajien enemmistön tahtoon perustuen suurimmasta puolueesta, ellei toisin päätetä.
Kaikki mainittu selittää, miksi Keskustan puoluekokous saattoi vähän aikaa sitten käytännössä päättää seuraavan pääministerin nimen. Uusia vaaleja ei taaskaan tarvita vaikka pääministeri vaihtuu. Näin vaali- ja puoluedemokratian perustuva kansanvaltainen järjestelmä toimii. Huomattavan paljon perustuu nimenomaan puolueiden valtuutukseen ja niiden väliseen luottamukseen ja sopimiseen.
Pääministerin vaihtuessa pääministeri-instituution asemasta kannattaa keskustella myös yleisesti, vaikka nyt vaihdoksessa ei olekaan samanlaista poliittista momenttia kuin eduskuntavaalien jälkeisessä tilanteessa. Ei tarvitse olla politiikan tutkija tai valtiosääntöoppinut havaitakseen, että pääministeri-instituutiomme asema on vankistunut reippaasti. Vallan kasvuun on useita syitä. Monet niistä eivät liity lainkaan perustuslakiin, mutta perustuslaki toki asemoi jokaisen pääministerin tontin.
Nykyisen perustuslain mukaan presidentti nimittää eduskunnan valitseman pääministerin. Päätehtävistä sanotaan sanatarkasti seuraavaa (66 §): ”Pääministeri johtaa valtioneuvoston toimintaa ja huolehtii valtioneuvostolle kuuluvien asioiden valmistelun ja käsittelyn yhteensovittamisesta.” Hallituksen päänä pääministerin tulee osaltaan vastata paitsi hallituksen ja hallituspuolueiden myös opposition eli koko eduskunnan tiedonsaannista. Lisäksi eduskunnan hajotus on sidottu pääministerin aloitteeseen ja hän toimii tarvittaessa myös presidentin sijaisena. Pääministerin tulee siis olla sekä vahva linjanvetäjä että sovittelija, tarvittaessa koossapitäjäkin.
Nykylakia ymmärtääksemme on hyvä katsoa historiaan ja maamme toimintaympäristön muutoksiin. Heikki Paloheimo on viitannut pääministerin vallan kasvua tarkastellessaan siihen, että Neuvostoliiton hajoaminen ja Urho Kekkosen presidenttikauden päättyminen poistivat viimeisetkin perustelut vahvan presidentinvallan hyväksyttävyydelle. Samoista ajoista alkoi vaalikauden mittaisten hallitusten tai ainakin hallituspohjien ketju. Tämä vähensi tarvetta hallitusten presidentilliseen ohjaukseen.
Lisäksi 1990-luvulta alkaen integroituminen Euroopan unioniin on luonut tarpeen keskittää valtaa hallitukselle ja sen keskeisimmille toimijoille. Nykyinen perustuslain uudistamiskeskustelu pyrkii osaltaan vastaamaan ajan haasteisiin. Uudistuspyrkimykset etenevät hitaasti, mutta niiden perussuuntana on edelleen presidentin vallan vähentäminen ja pääministerin johtaman parlamentaarisen vallan kasvattaminen.
Pääministeri jaksaa kyllä kasvavat perustehtävänsä. Hänellä on myös vahva esikunta ja ajantasaisimmat tiedot tärkeimmistä kysymyksistä. Kun yhteistyö oman puolueen ja muiden hallituspuolueiden kanssa on terveellä pohjalla, ovat myös johtamisen asiataakat järkevästi jaettavissa.
Varsinkaan Matti Vanhaselle pääministeriyden taakoiksi eivät muodostuneet poliittiset asiakysymykset tai erimielisyydet, saati perustuslain asettamat rajoitteet pääministerin vallankäytölle. Vanhasen asemaa horjuttivat epäilykset rehellisyydestä ja yksityiselämän käänteistä heikentynyt arvovalta. Vanhanen tuli ensimmäisen hallituksensa pääministeriksi erikoista tietä ja luopuu toisen hallituksensa pääministeriydestä kesken vaalikauden. Emme tiedä vielä tarkkaan vallasta luopumisen syitä, eikä poliitikon taida olla taktisesti viisasta julkistaa kaikkia.