Voihan esimerkiksi perjantaina käynnistyvässä jalkapalloilun MM-turnauksessa kuten urheilussa yleensäkin olla draamaa, joka ei ole eettisesti hyväksyttävissä. Esimerkki ei ehkä ole niin ontuva, kuin se ensilukemalta näyttää.

Samassa yhteydessä työryhmä esittää liikuntatuntien merkittävää lisäämistä, mistä Suomessa on jo puhuttu pitkään myös huippu-urheilun pohjan yhtenä luomiskeinoista. En juuri muista viimeksi kuluneiden reilun kymmenen vuoden ajalta keskustelua kilpa- ja huippu-urheilun tilasta ilman toteamusta siitä, että koululiikunnan määrää olisi lisättävä. Nyt sitä ollaan siis lisäämässä sopivasti samalla kun uusi huippu-urheilun projektiryhmä on käynnistämässä laajamittaisen työn suomalaisen huippu-urheilun tulevaisuuden turvaamiseksi.

Niin kauan kuin liikunnan lisääminen koulussa oli mukana keskusteluissa ikään kuin teoreettisena mahdollisuutena kehittää yleensäkin liikunnanharrastusta, se hyväksyttiin lähes murinoitta. Nyt kun lisäys on esityksenä olemassa ja kenties konkretisoitumassa, ovat monet keskustelupalstat täyttyneet mustavalkoisesti puolesta tai vastaan.

Erityinen huoli tuntuu olevan siitä millaista liikuntaa lisääntyvillä tunneilla aiotaan tarjota? Millä tavalla taataan se, että tarjolla oleva liikunta kiinnostaa kaikkia ja pystyy ennen kaikkea tarjoamaan virkistävän osan koulupäivään? Onko tulossa pakkoliikuntaa vai vapautta liikkua?

Ennen oli aika kamalaa

Kuulun niihin, joille 1950- ja 60-luvuilta ei jäänyt kokonaan mukavia muistoja koulun liikuntatunneilta. Silloin tunteja oli neljä, joista kaksi yksittäisiä ja yksi kaksoistunti viikossa. Sinänsä rehellisesti silloin yksittäistunnit olivat voimistelutunteja ja kaksoistunti urheilua.

Telinevoimistelussa Suomi on tunnetusti aikanaan ollut maailman johtavia maita myös olympiakisoissa. Lontoosta vuonna 1948 tuli kultaa kuin rakeita. Vielä 1960-luvulla nuokin perinteet tuntuivat selvästi koululiikunnassa.

Telivoimistelua ei voida pitää millään ajattelulla koko kansan urheiluna. Taitotaso, jota se vaatii, kehon hallinta ja jopa rohkeus, eivät voi olla lähellekään kaikkien saavutettavissa. Silti 1950- ja 1960-luvulla telivoimistelu oli kaikkia koululaisia koskeva ehdoton vaatimus. En tiedä 1970-luvusta niin tarkkaan, mutta eiköhän se jo silloin alkanut hellittää.

Muistan liian hyvin, millainen kärsimys oli yrittää haaranapsausta tai vastaavaa nojapuilla, edes puolivolttia permannolla tai monenlaisia kippejä ja kieppejä rekillä vai mitä ne olivatkaan tarkoilta nimiltään. Kaikkien oli niitä yritettävä. Joskus itkuun asti.

Taustalla oli telinevoimistelun autuaaksi tekevä vaikutus kaiken urheilemisen perustana. Tottahan se onkin, että telinevoimistelu kehittää koordinaatiota ja muuta hallintaa, mutta monille ellei useimmille se silloin kehitti lähinnä tuskaa. Tuskaa lisäsi niiden jo jättiläisiä rekillä pyörittäneiden ”kavereiden” varmasti riittävän kuuluva naurava arviointi kyvyttömien yrittäessä turhaan onnistua vaatimuksissa.

Kun samaan aikaan oli vielä käynnissä koulujen välinen luokittelu- ja pistekilpailu nimenomaan telinesuoritusten perusteella, niin oli satavarmaa, että jokaisen oli yritettävä. Ja monta kertaa, vaikka opettajankin olisi pitänyt jo tajuta, ettei siitä mitään tule. Ei ollut fyysistä puhumattakaan henkisestä kantista.

Se oli kamalaa. Paljon kamalampaa kuin nykyisin esillä oleva pakkoruotsi, joka ei tosin silloinkaan kuulunut suosittuihin aineisiin. Sitä paitsi jatkossa urheilu toi ihan riittävästi myös onnistumista, vaikka telinevoimistelusta ei saanutkaan muuta kuin ajoittaisia painajaisia.

Kelkka on nyt kääntynyt

Telinevoimistelu ei varmaankaan nouse nyt uudelleen esiin, jos ja kun koulujen liikuntatunteja lisätään. On vielä pitkä tie kuljettajavana ennen kuin erityisesti kunnat pystyvät kouluissaan toteuttamaan valinnaisaineiden tuomat lisätunnit mielekkäällä tavalla.

Aikaperspektiivissä katsottuna yllättävän nopeasti kuitenkin kelkka on kääntymässä liikunnan hyväksi. Urheilujärjestöt itse olivat viimeksi ”syypäitä” siihen, että 1990-luvun puolivälissä koululiikuntaa vähennettiin. Järjestöt lupasivat silloin seuratoiminnalla ym. huolehtia siitä, että nuorten liikuntatarpeet tulevat täytetyiksi. Ei tainnut onnistua.

Nyt kun tuuli ainakin henkäilee taas koululiikunnan suuntaan, vastuu sisällön kehittämisestä lienee entistä suuremmassa määrässä urheilujärjestöillä. Ja keskiviikkona julkistetulla projektiryhmällä. Olihan yksi Risto Niemisen johtaman huippu-urheilun työryhmän tavoitteista juuri koululiikunnan lisääminen.

Jotta lisäyksestä saataisiin hyöty myös esimerkiksi huippu-urheilun kannalta ja yleensä jatkuvan liikunnan kannalta, on urheilujärjestöjen syytä nyt miettiä sisältöjä kunnille ja sitä kautta kouluille toteutettavaksi. Pakkoliikuntaan ei voida mennä, mutta oivaltavia mahdollisuuksia on löydyttävä. Muuten liikuntatunnit menevät kuten usein ennenkin lorvailuksi. Voihan lorvailukin tietysti olla joskus henkisesti virkistävää kun se tapahtuu pulpetin ulkopuolella edes näennäisesti liikkuen. Aika usein kuitenkin välitunnit ajavat sen asian.

Koululiikunnan lisäämisen merkitystä on korostettu myös sillä, että nykyisessä urbaanissa miljöössä pihaliikunta on lähes kadonnut paikkojen puutteessa. Sekään ei ole aivan totta, sillä mahdollisuuksia aina löytyy jos on haluja. Halu taas lähtee siitä, että liikunta ja urheileminen pystyvät tarjoamaan riittävän mielekkään vaihtoehdon nykyajan internettien ja tietokonepelin, teknistyneen vapaa-ajan täyttäjänä.

Se taitaa olla sellainen haaste, johon vastaaminen ja jonka voittaminen nykykehitystä tarkasteltaessa tuntuu vahvasti Don Quijote-tyyppiseltä toiminnalta. Jos usko kuitenkin on yhtä vahva kuin Cervantesin ritarilla, niin pitää ja kannattaa ainakin yrittää.

Arto Teronen