Muista nykyajan haastattelijoista Larry King eroaa eniten yhdellä tavalla. Hän hyvin harvoin sotkee itsensä haastatteluun. Joku voisi sanoa, että Larry ei edusta nykyaikaa. Ehkä ei, mutta eivät kaikki vanhemmatkaan juontajat ole sen vaateita välttäneet. Hyvä esimerkki oli jo iäkkäämpi kanadalainen tv-juontaja, joka veti Vancouverin olympialähetykset ja puhui suurimman osan aikaa itsestään. Oli tavannut kaikki haastateltavansa jossain, ollut siellä ja täällä. Vieraat olivat ohjelmassa näkyvästi hänelle sivuseikka.
Larry King onkin kuvannut nykyajan haastattelijoita toteamalla, miten nämä ensin puhuvat aikansa itsestään, huomaavat sitten, että vieraskin on saapunut paikalle ja toteavat avosylisinä, että jo riittää minusta, puhutaanpa nyt Sinusta! Ja sitten ensimmäinen kysymys: ”Mitä mieltä olet minusta?”
Yksikön ensimmäinen persoona hakkaa monessa mielessä nykyaikana monikon vastaavan. Totta kai minä on aina ollut tärkeämpää kuin me, mutta ei ehkä niin olennaisesti kuin nyt hyvinvoinnin aikana. Siitäkin huolimatta, että ero suurimmillaan on kuin ero diktatuurin ja demokratian välillä.
Ainahan oma suu on sanonnan mukaisesti ollut lähimpänä. Enää ei kuitenkaan ole kyse ravinnon hankkimisesta, vaan asemasta. Itse puhujaan kohdistunut humoristinen sanonta ”minäkö muka tyhmä, nyt en ymmärrä” on muuttunut lopuiltaan vakavaan muotoon ”nyt te ette ymmärrä”.
Urheilu on itsekästä
Huippu-urheilu on luonnollisesti minä-muotoista itsekästä toimintaa. Onhan tavoitteena olla muita parempi. Ainakin suurimmalla osalla huippu-urheilijoista. Joillekin kenties riittää itsensä voittaminen, mikä sinänsä on hauska itsekkyyden muoto. Siinä kun voi tulla vähintään toiseksi, tosin jäädä hopealle.
Merkille pantavaa kuitenkin on, että monille huippu-urheilijoille itsestä puhuminen ei ole helppoa. Heille minä-maailma ilmentyy tekojen ja saavutusten kautta. Tekojen, joita ei tarvitse enää ”minättää”, koska ne puhuvat puolestaan kuten sanotaan.
Yleensä minää tarvitaan korostetusti tilanteissa, joissa se ei muuten tule esille riittävästi. Toinen ääripää on joukkueurheilu, jossa me muoto on yleinen mallia ”enhän minä, tämä oli koko joukkueen voitto”. Näin saattaa sanoa jopa urheilija, joka on vaikkapa tehnyt joukkueensa kuudesta maalista viisi. Minuus halutaan tuoda esille peitellysti sitä näin vältellen.
Urheilu saattaa olla jopa viimeinen elämänalue, jossa minän käyttö ei ole nykyajan tiivistyvässä kilpailuyhteiskunnassa lisääntynyt, koska se on ollut siellä jo perinteisesti. Koko huippu-urheilu on siihen aina perustunut.
Muualla yhteiskunnassa nimenomaan hyvinvointivaltioissa tilanne on toinen aikana, jolloin sodat tai muut suuria ihmisryhmiä koskevat takaiskut ovat harvinaisia. Me muotoa tarvitaan entistä vähemmän. Aika ajoin se putkahtaa esiin luonnonmullistusten tai muiden onnettomuuksien tapahtuessa, mutta vain putkahtaa. Hiipuu suhteellisen nopeasti. Palataan sujuvasti minä-maailmaan.
Mikä se on se itsetunto?
Minä-ihmisistä sanotaan usein, että heillä on heikko itsetunto. Se taas ilmenee monella tapaa. Yksi perinteisimmistä on sovinismi. Yleensä sovinismi ymmärretään alistavana miehen suhteena naisiin, vaikka alkuaan sana merkitsikin kansalliskiihkoa. Mutta asia voi olla myös toisinpäin.
Esimerkiksi norjalaisen taiteilijan Edvard Munchin huono itsetunto ilmeni ongelmallisena suhteena naisiin, mutta siten, että hän ei pystynyt luomaan heihin oikein minkäänlaista suhdetta. Tarjokkaita kyllä riitti, eikä kyse ollut sukupuolisesta valtavirrasta poikkeamisesta.
Tutumpaa sovinismia ja kenties heikkoa itsetuntoa edusti muuan tunnettu painija, jonka naisseikkailut kilpailumatkalla eksyivät julkisuuteen. Kotiin tullessa oli vastassa vaimo, joka totesi, että ”minä en sitten ryhdy soittamaan toista viulua”! ”Pidä varasi tai et kohta mahdu koko orkesteriin”, kuului vastaus.
Mutta mitä se heikko itsetunto sitten on? Ja onko yksikön ensimmäisen persoonan käytön lisääntyminen nimenomaan heikentyneen itsetunnon syytä? Saattaisiko se olla jo ihmisen puolustusmekanismia tiukentuvien ja lisää tehokkuutta edellyttävien vaatimusten maailmassa?
Huippu-urheilussakin vaatimukset ovat lisääntyneet, mikä ei voi olla vaikuttamatta vaikka perinteisestä minä-maailmasta on kysymys. Kuinka kauan esimerkiksi Jarkko Niemisen tapaisia pitkälle ainoastaan itsensä voittajia riittää?
Jarkko Niemisen ura on ollut kuin suomalainen huippu-urheilu yleensäkin. Välillä pudotaan jo karsinnassa, välillä päästään ensimmäiselle kierrokselle ja joskus edetään toiselle tai kolmannelle. Ja joskus harvoin tulee todellinen onnistuminen, selviydytään finaaliin ja jopa ykköseksi.
Väillä tuntuu siltä, että samaan aikaan kun minä-maailma muualla lisääntyy, se huippu-urheilussa on vähenemässä tai muuntumassa pehmeämmäksi. Kehitys on nurinkurinen, jos ajatellaan tavoitteita ja tuloksia.
Me-maailma on tavoiteltava olotila, mutta utopian lailla se ei voi koskaan täysin, tuskin edes lähellekään toteutua. Kaikissa meissä kuitenkin asuu pienempi tai suurempi minä.
Minähän se tämän jutunkin kirjoitti.
Arto Teronen