Jälkikäteen on myönnettävä, että Anttilan poikaan taisi lopulta iskeä kisassa jännitys. Koko viikon yritin rakentaa hyvää, rentoa fiilistä kisaan, mutta lopulta kuitenkin hermoilin. Lataus meni yliyrittämisen puolelle. Puristin ratti ja ajatukset harhailivat kypärässä. Mietin kyllä, kun hajonneesta autosta nousin, että voiko, Väyrystä lainaten, ketutukseen kuolla. Toivottavasti oppirahat on nyt maksettu ja seuraavassa lähdössä pystyn rentoon suoritukseen.
Epäonnistumisesta huolimatta yritän kuitenkin nähdä viikonlopussa jotain hyvääkin. Olin läpi pyhien Van Diemen –kuskeista selkeästi nopein. Auto tuntui hyvältä ja joka päivä mennään kuskina eteenpäin.
Olen taas ollut reilun viikon täällä Brittien saarilla. Parina päivänä ollaan testailtu ja rakenneltu varikkoa kisakuntoon. Muuna aikana olen pyrkinyt liikkumaan mahdollisimman paljon. Maassa, jonka ruokakulttuuriin kuulu tarjota salaatinkin kanssa ranskalaisia, on pakko olla entistä tarkempi kuntoilun suhteen. Paljon on kunnon eteen tehtykin työtä talven aikana. Olen paremmassa kunnossa fyysisesti kuin koskaan.
Vapaa-aika on täällä välillä hieman tylsää. Tekemistä ei oikein ole, kun kaverit ovat Suomessa ja minä pyörin täällä Manchesterin kulmilla. Tiimi tekee kaikkensa, että viihtyisin, mutta vielä en ole täysin "kotiutunut" brittikulttuuriin. Onneksi tallissa on monia hyviä tyyppejä. Pilottien, James Tuckerin ja Kieran Vernonin kanssa alamme olla jo hyviäkin kavereita. Englannin puhuminen ei enää jännitä. Pääasia, että tulee ymmärretyksi, vaikkei jokainen sanajärjestys menisikään ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.
Eli ei muuta kuin Remun sanoin: Lissun lässyn luupi luu!