Itse Vancouverin kaupunkiin ei näiden olympiakisojen vuoksi ole jouduttu rakentamaan kovinkaan paljon sellaista, jolle ei olisi jatkuvaa käyttöä, mutta Whistleristä käsin katsottuna tuntuu todella omituiselta, että aikamoinen muutaman matkustajan karavaani kulkee Vancouverin ja Whistelerin väliä jatkuvasti.

Koska talviparalympiakisat ovat kooltaan pienet vähän yli 500 urheilijan tapahtuma, ei sukkulalinjoille tietenkään löydy jatkuvaa käyttöä. Ainakin median linja-autojen kuljettajat naureskelevat, että ”aamulla kuljetin yhden – onneksi iltapäivällä oli hiukan hiljaisempaa”.

Ja hölmöksi tilanteen tekee se, että ehtiäkseen paikasta toiseen ajoissa, on kahden hengen kamera-radio-netti-ryhmän ajettava valtaosa matkoista omalla autolla puolityhjille parkkipaikoille, joilta kisapaikalle pääsee vain puolityhjillä busseilla. Minkäs teet – shuttlen on kuljettava, jos vaikka joku sattuisi tarvitsemaan.

Samanlaista resurssien ylimitoitusta on monessa paikassa. Kisapasseja esimerkiksi tarkastetaan parhaimmillaan kilometrin matkalla neljä kertaa ja vielä paljon useammin tien viereltä vilkutetaan keltaista ”SLOW!” – aja hitaasti – kylttiä.

Itse kisapaikalla väkeä riittää ja tärkeintä tuntuu olevan, ettei haastattelualueella vaan missään tapauksessa jututa urheilijaa yli 90 sekuntia: ”Muidenkin pitää ehtiä!” Selitä siinä sitten, ettei muuten Suomesta ole paikalla muita TV-kanavia tai yleensä toimittajia. Pohjois-Amerikassa eletään manuaalien mukaan – aina ja tinkimättä - ja koska henkilöresursseja on, täytyy heidän tietenkin osoittaa valtaansa.

Ihan todellista epäkestävää kehitystäkin löytyy, sillä täällä kerrotaan aivan vakavissaan, että ne hyppyrimäet, joista Suomi ei saanut mitalia, puretaan kisojen jälkeen. Tämä ei tietenkään ole mitään uutta, sillä koko Ateenan vanhan lentokentän alueelle vuoden 2004 kisoihin rakennettu kompleksi on poistumassa maisemasta. Salt Lake Cityssä järjestäjät jättivät metsään ainakin satoja, ellei tuhansia kilometrejä erilaisia kaapeleita, kun pois hakeminen olisi ollut kovin kallista.

Esimerkkejä on varmaan vaikka kuinka paljon, mutta jatkoa ajatellen Kansainvälisen olympia- ja paralympiakomitean tulisi ehdottomasti painottaa, että jos olemassa olevaa infrastruktuuria ei voi käyttää, tulisi rakennettaville kohteille olla varmistettu jatkokäyttö. Lontoossa 2012 näin jo aika tavalla on.

Vuoden 2018 kisakaupunki valitaan 6. heinäkuuta 2011 Durbanissa Etelä-Afrikassa. Jos saisi toivoa, myönnettäisiin kisat kaupungille, joka parhaiten varmistaa pienimmän turhan liikkeen ja vähiten älytöntä rakentamista.

Kertakäyttöhyppyrimäkiä kaukana kaikesta ei kaipaa kukaan.