Toisenlainen rako on puhuttanut taas tänä talvena. Nimittäin tämä kuuluisa tuulirako, joka mäkihypyssä alkaa vähitellen jo raivostuttaa lajia seuraavaa maallikkokansaa ja vähän muitakin, vaikka on usein olennainen ja todellinen osa tulosluetteloa muodostettaessa. Ja sellaisena pysyy ainakin niin kauan, että saadaan tuo uusi kompensoiva pistelaskujärjestelmä mukaan myös erikoismäkihyppyyn yhdistetyn lisäksi.
Mäkiviikolla tuuliraot olivat yllättävän hyvin kiinni, eikä valituskaan silloin kun niitä oli, noussut ihan korkeisiin asteikoihin. Osaksi se johtui varmasti siitä, että ainakin valmentaja Janne Väätäisen mukaan on pyritty mahdollisimman vähiin selityksiin. Toisaalta voisi kuvitella, että hyppääjät itsekin alkavat huomata levyn kuulostavan joskus kovin tautofoniselta.
On kuitenkin tosiasia, että tuuliolot, jopa pienetkin heitot ja muutokset kilpailun aikana saattavat tuoda jollekin kohtuutonta lisäetua ja jollekin entistä suurempia vaikeuksia, mutta kaikkea mäkihypyssä tuulirako ei selitä tai ratkaise. Enemmän ratkaisee se rako, joka kuvainnollisesti kulkee korvasta toiseen ja josta yleensäkin syntyy asenne, mitä huippu-urheilussa tarvitaan.
Asenne taas on sitä, että ammatista kuin ammatista pystyy huononakin päivänä nauttimaan niin, että tekee sen mitä pystyy, eikä odota vain päivää, jolloin mansikat ovat taas auringossa kypsiä!
Vaikuttivatko palaajat asenteisiin?
Mäkiviikollahan ainoa suomalaismenestyjä oli Janne Ahonen, joka itse asiassa tarvitsi vähän tuuriakin. Ensimmäisen 116 metrin hypyn jälkeen Oberstdorfissa alku oli aika hankala, mutta toisella hyvään rakoon 137 metriä ja palkintopallisija avasivat asenteen jatkuvalle menestykselle. Pohjaa tuolle asenteelle toki oli ennestään, vaikka Ahonen kaksi vuotta aikaisemmin luuli jo hypänneensä viimeisellä mäkiviikollaan.
Vastaavalla tavalla huiman paluun on yhdistetyssä tehnyt Hannu Manninen, joka lopettamisen jälkeen on tullut voittajana takaisin. Näiden kahden paluumuuttajan varjossa muut mäki- ja yhdistetyn miehet ovat olleet vähän hämyisillä laduilla. Mäkihypyssä Harri Olli, yhdistetyssä taas Anssi Koivuranta olivat jo Ahosen ja Mannisen lähdettyä omaksumassa johtavan roolin lajinsa joukkueessa. Se, että jo lopettanut kaksikko palasi niin vaivattomasti ja suoraan huipulle ei voi olla vaikuttamatta.
Vancouverin olympiakisoihin ei enää aikaa ole liikaa ja sekä mäen että yhdistetyn ”varmat” mitalit ainakin joukkueissa alkavat näyttää kaikkea muuta kuin varmoilta. On kovin mielenkiintoista seurata, miten hyvin paljon puhuttu mentaalivalmennus pystyy ennen kisoja korjaamaan tilannetta, joka osaltaan varmasti johtuu näistä henkisistä pateista.
Jos elämässä pystyisi ikään kuin todistamaan erilaisia vaihtoehtoja, niin tieteellisesti mielenkiintoista olisi nähdä tilanne, jossa sen enempää Ahonen kuin Manninenkaan eivät olisi aloittaneet uudelleen? Miten lajit olisivat tästä arvokilpailuissa edenneet? Koska tuplaeläminen ei ole mahdollista, niin oletukset huipulle vaivattoman tuntuisesti palanneiden kokonaisvaikutuksesta muihin jäänee arveluksi. Arveluja elämä tietysti on täynnä, sillä tuskin kukaan myöntää tai ehkä edes tiedostaa tämänkaltaisia vaikutuksia.
Mikä kyltti nyt Virpille?
Vielä syksyllä monet ennustivat, että Suomella on mahdollisuus saada Vancouverista jopa 20 mitalia. No mahdollisuus toki on vieläkin, mutta mahdollisuuden todennäköisyys on jo paljon pienempi.
Piti olla selvää, että naishiihdon ylivalta pyyhkäisee muilta sukset jalasta olympialaduilla, mutta nyt toinen tai oikeastaan molemmat vahvoista ehdokkaista ovat jo arvoituksia. Aino-Kaisa Saarinen on yhä kärjen tuntumassa, mutta miten käy Virpi Kuitusen? Löytyykö uuden kohuparin kylttivarastosta sellainen teema, että ongelmat ylittyvät? Miten Virpi kestää eron vai tuleeko Sarasvuosta osa Suomen joukkuetta? Nämä ovat kysymyksiä, jotka kadulla leijuessaan näyttävät lähes lumisateelta. Kansaa kiinnostaa.
Mieshiihdolle mitalikin olisi lähes maksimi. Pikaluistelussa Pekka Koskelan paluu loukkaantumisen jälkeen epäilyttää. Poutalan mahdollisuudet ovat 500 metrillä, joka on lähes yliherkkä matka. Taitoluistelijanaiset voivat olla Euroopan parhaita, mutta olympiakisoissa on muitakin.
Ampumahiihto? Kumpareet? Lumikourut? Alppimaajoukkueen ympärillä on mediakin jo pitkään touhunnut tosissaan, vaikka kysymys on kaiken aikaa ollut käytännössä kahdesta urheilijasta, joista toinen on nyt pois kuvioista.
Mitäs sitten on vielä? No tietysti jääkiekko, jossa jälleen kerran on lajiniilojen mukaan tulossa kaikkien aikojen olympiaturnaus. Voihan se olla. Suomalaiset ovat lajin ammattilaisia. Ainoa mikä huolettaa on se, että Carolinassa pelaavan Jussi Jokisen jäämisestä tai valitsematta jättämisestä on paisunut nyt taas keskimääräistä suurempi härkänen.
On helppo aavistaa, että jos kiekkomitalia ei tule, niin ainakin muutama median lajiheikki arvaa sen olleen seurausta Jokisen puuttumisesta. Jääkiekossa on sota usein kaivannut yhtä miestä silloin kun muita selityksiä on ollut vaikeampi keksiä. Toivottavasti olen väärässä tai mitali tulee - myös miehille. Naisethan ovat ainakin lähellä.
Ennen oli helpompaa. Oli Karjalakin ja Viipuri, josta alkoi Suomen curlingharrastus. Neljä vuotta sitten Suomen curlingjoukkue Torinossa kivitteli olympiahopeaa ja kansa oli haltioissaan. Nyt sekin on vajonnut kai heikkoihin jäihin. Siis curling.
Arto Teronen