Kun tie vei Sisun kuvausryhmän kanssa tutustumaan 2010-luvun Ilvekseen, olin hyvin positiivisesti yllättynyt siitä elinvoimasta, joka perinteisestä seurasta huokui. Ja uusiutumiskyvystä myös. Salibandy ei vielä 90-luvun taitteessa ollut edes järjestäytynyt, mutta nyt Ilveksen joukkueissa pelasi satoja kuivan maan mailataitureita. Samoin oli asian laita ringetessä, futsalissa ja naisten jääkiekossa. Naarasilvekset ovat itse asiassa hallinneet lätkäliigaa pitkiä kausia, vaikka Tesoman jäähalli ei heti tuo mieleen playoff-hurmosta.
Isossa ja perinteikkäässä seurassa haasteena on usein tieto-taidon pitäminen seurassa pelaajien aktiiviuran jälkeen. Ajattelepa jos esimerkiksi Nokia tai Fortum kouluttaisi työntekijöitään 10-vuotiaasta asti jokaikinen viikko kahden vuosikymmenen ajan ja 30-vuotiaana yksi toisensa jälkeen ottaisi lopputilin ja lähtisi luomaan uutta uraa täysin toiselle alalle. Tätähän urheiluseurat tekevät! Siksi oli hieno huomata, että osa aivan parhaista yksilöistä on jäänyt seuran pariin aktiiviuran jälkeen: edustusjoukkueen valmentaja ja seuraikoni Raimo Helminen tuntee edelleen suurimman osan juniorijoukkueiden vetäjistä ja ison osan junioreista, Jani Nikko valmentaa yhtä ikäluokkaa ja säilynee seuran parissa ainakin omien lasten kehityksen ajan ja Henri Scheweleff on yksi jalkapallojaoston muutamasta täysipäiväisestä työntekijästä.
Tuli jollain lailla turvallinen olo. Näinhän tämä Suomen urheilu pysyy voimissaan ja kehittyy. Viisituhatta tamperelaista haluaa viikottain hikoilla Ilveksen ansiosta. Noh, kai sitä hikoillaan Hakametsän lehtereilläkin tällä hetkellä ihan vääristä syistä, mutta onneksi SM-liigan sarjataulukko ei tällä hetkellä kerro yhtään mitään Ilves ry:n elinvoimasta. Kärkikastissa mennään.