Pääministeri Jyrki Kataisen hallituksen ohjelmassa (22.6.2011) uskotaan pohjoismaiseen hyvinvointimalliin, jossa sosiaalinen eheys ja kilpailukyky yhdistyvät, kun on korkea työllisyysaste ja toimiva koulutusjärjestelmä. Tavoitteena on varmistaa kaikille työhön kykeneville mahdollisuus työhön. Mitään ei siis varmasti luvata, mutta työmahdollisuuksia tavoitellaan.
Valtion hallinnossa ollaankin jälleen polkaisemassa käyntiin nuorisohankkeita ja -strategioita, kehittämis- ja tutkimusohjelmia, vuoropuheluita, yhteistyökokouksia ja kaiken kattavaa koordinointia. Luvassa on satoja kokouksia sekä paljon puhetta ja paperia.
Erityisen huolen aiheena ovat sekä työmarkkinoiden että koulutuksen ulkopuolella olevat kymmenet tuhannet nuoret. Alle 30-vuotiaita työttömiä on Suomessa tällä hetkellä noin 55.000, joista pelkän peruskoulun varassa ja syrjäytymisvaarassa noin 40.000. Pelkästään Oulussa nuoria työttömiä on 3.300 ja työttömyysprosentti 20.
Onko Suomi tässä suhteessa vajoamassa kolmen A:n luottoluokituksesta huolimatta samaan sarjaan kuin Italia ja Espanja, jossa nuorten työttömyysprosentti huitelee 25 ja 30 prosentin välillä, toisin kuin Tanskassa, Ruotsissa, Hollannissa ja Saksassa, joissa on onnistuttu nuorison työllistämisessä huomattavasti paremmin.
Yhteisistä päiväkodeista, muskareista, eskareista ja peruskoulusta huolimatta suomalaiset nuoret aikuiset näyttävät tällä hetkellä kuin eri maailmoista reväystyiltä. Toisilla on jo akateeminen loppututkinto ja työkokemusta pilvin pimein mitä erilaisimmilta aloilta: ollaan istuttu markettien kassoilla ja oltu työssä raksalla tai hoidettu sijaisuuksia kouluissa. Opiskeijavaihdossa on käyty pitkin Aasiaa ja Australiaa.
Toisten opintomatkat sen sijaan ovat rajoittuneet luokkaretkeen Helsingin Linnanmäelle ja huonoimmassa tapauksessa odottamassa on ollut on sossun tiski ja työkkärin kortisto. Peruskoulun päättäneistä kahdeksan prosenttia jää ilman jatko-opiskelupaikkaa puhumattakaan uusista ylioppilaista, joilta vuosi toisena jälkeen tuhraantuu pelkkien pääsykoekirjojen pänttäämiseen.
Erityisen huolissaan ollaan pojista ja nuorista miehistä. Vielä 1800-luvulla kirkko piti huolta koko kansan lukutaidosta ja siinä kyllä pojatkin oppivat ainakin välttävästi lukemaan, kun naimisiin ei päässyt rippikoulua käymättä ja kaikki avioliiton ulkopuolinen seksikin oli laitonta.
Sen jälkeen Suomen kansallinen armeija otti pojat huostaansa ja paikkasi kansalaistaitoihin jääneet aukot: opetettiin ajamaan polkupyörällä ja uimaan ja käytiin rippikoulukin, jos se oli jäänyt väliin. Armeijassa viimeistään opittiin tulemaan suuremmassakin porukassa toimeen ja olemaan poissa kotoa kuukausikaupalla.
Nyt armeijakin valitsee väkensä, eikä suinkaan huoli kaikkia halukkaita. Yli 20 prosenttiä pojista ei käy nykyään armeijaa. Noin 2000 nuorta miestä passitetaan vuosittain siviiliin jo kahden ensimmäisen viikon aikana. Ongelmat liittyvät pääasiassa kykyyn olla ja toimia ryhmässä sekä sietää paineita ja käskyjä.
Puolustusvoimien sijasta kouluja käymättämät, työttömät ja syrjäytyneet nuoret miehet päätyvät tätä nykyä sosiaalitätien vastaanotoille, joissa yritetään rohkaista, löytää koulutus-ja harjoittelupaikkoja ja opettaa täyttämään työpaikkahakemuksia.
Ilmeisesti jokin tässä järjestelmässä mättää, koska yksilöllisestä neuvonnasta ja psykologisesta sparrauksesta huolimatta niin monet nuoret miehet näyttävät tyytyvän nykyaikaisen peräkammarinpojan rooliin, jossa työtä vailla jäädään sosiaalituilla synnynsijoille asumaan ja samanhenkisissä porukoissa kaljakassien kanssa haahuilemaan.
Vai onko niin, etteivät väestökatoa pelkäävät kunnat niin kovasti työn perässä liikkumiseen kannustakaan, vaan haluavat pitää väestöstään kiinni,