Nyt on sitten kulunut jo hemmetin pitkät kuusi viikkoa eikä tässä vielä ihan kuuhun olla menossa. Juoksuaskeleen tapaisiakin olen kyllä laahustanut ja kierrellyt vaikka mitä retkeilypaikkoja tallustellen.
Parin päivän päästä pääsenkin tuulettamaan kauhkoja oikein kunnolla, kun lähdemme lumoutumaan Lappiin. Ollaan aina tuon pahemman puoliskon kanssa todettu, että arvokisojakin ajatellen on tosi tärkeetä olla luonnossa lepuuttelemassa omia ajatuksia ja tehdä hyvää perusharjottelua tunturien rinteillä. Nyt mulle on tärkeintä ihan perusduuni muutenkin, joten tässä kohtaa siellä on ihan parasta olla. Väliajalla aion narrata vähän kaloja. Se on nimittäin kanssa sellasta hommaa, missä ei tartte muuta kuin kattella kohoa ja kytätä sitä punasen kellumista veden pinnalla.
Tosiaankin, vaikka oonkin pääasiassa päätön ja sosiaalinen hölöttäjä, niin syvällä sisimmässä jokaisessa kestävyysurheilijassa asuu myös erakko, joka tykkää olla omien ajatustensa kanssa aika pitkiäkin aikoja. Lapin jälkeen olis muuten huippuliigan kolmas osakilpailu, missä aion ehkä jo kokeilla vähän jopa hapenottokykyni olemattomuutta. Sitten suuntaammekin jo Ranskaan vihdoinkin opettelemaan niitä tosi vaikeita MM-maastojen haasteita. Ehkä tässä vielä ehtii ihan juoksuvauhtiinkin asti. Uskoa pitää ainakin olla, kun kerran vähän on vielä toivoakin.
Nyt, kun tämä viikkojen urheilumanala alkaa kääntyä voitoksi ja toivon ja uskon luominen päättyy ehkä muuhunkin kuin krokotiilin kyyneleihin, niin ainoa este kohti nousua kuntokuopasta on liian suuri into ja urheilun lumo. Pitäisi ottaa varovasti ja pitäisi malttaa, vaikka tekis vaan mieli kirmata niin, että sammal pöllyää ja keuhkot huutaa. Ainoa positiivinen asia, minkä voin kaivaa tästä keuhkokuumeesta palautumisesta onse, että ehkä musta nyt sitten tulee jollain tavalla parempi. Ehkä opin taas kuuntelemaan kehoa tarkemmin ja annan sen levätäkin välillä. Toivotaan ainakin näin ja maltetaan vielä vähän.
Kesän aurinkoa kaikille,